Kettu, Katja

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Ofer Amir / WSOY

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Luottamustehtävät ja jäsenyydet

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

sarjakuva-albumit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellikokoelmat

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Kirjailijan omat sanat

Omat sanat/motto: Tyhmyyden edessä olen voimaton.

- - -


Omat sanat -osuuteen liitän pätkän julkaisemattomasta romaanistani, joka kulkee työnimellä Kieleke. Se on ote kansatieteilijä Henrik Alasen viimeisestä kirjeestä entiselle rakastetulleen Helenalle. Muuten romaani kertoo kahden naisen sanoin kielen kuolemasta ja yksinäisyydestä, johon kielen puuttuminen ihmisen sulkee. Samalla kerrotaan suomensukuisten marilaisten elämästä nyky-Venäjällä.

I osa

Näkymätöntä osaa, joka kuolemassa erkanee ihmisen ruumiista, tsheremissi (marilainen) nimittää kolmella eri nimityksellä. Niillä ei kuitenkaan ole aivan sama merkitys. Henki (oik. ”henkäys”, sylö), joka ei elämän aikana milloinkaan ihmistä jätä, lähtee viimeisen hengenvedon mukana suun kautta –minne, sitä eivät tsheremissit osaa selittää.
- Unto Harva, Tsheremissien uskonto 1914 -


Henrikin viimeinen kirje Helenalle:

21.10.2006, Joshkar-Ola, Mari-Elin pääkaupunki, Venäjä

Helena, pikku narttuni. Tämän kirjeen aion vihdoinkin sinulle lähettää. Ne muut, ne minä olen säilyttänyt puisessa Kino-savukelaatikossa sängyn alla täällä Nizninovgorodinkatu yhdessätoista. Saat ne kuolemani jälkeen, sinun ei tarvitse kuin tulla ja etsiä -vaikka tuskin koskaan uskaltaudut näin kauas vieraalle maalle. Täällä ne sinua kuitenkin odottavat, lähettää en kirjeitä uskalla. Avain on teipattuna kuoren pohjaan. Ehkä sinun on kirjeet luettuasi helpompi ymmärtää, minuakin.
Minuun sattuu, pikku Helena. Olen vilustunut, olen hukannut yöllä lompakkoni ja lääkkeeni. Ja jotain outoa on tekeillä kaduilla, usko minua, kun sanon. Sataa kolmatta viikkoa, mutta mitä sitten. Satakoon. Rumaa täällä on joka tapauksessa. Joshkar-Ola. Se tarkoittaa marin kielellä punaista kaupunkia. Mutta ei täällä ole värejä ensinkään. Kadut ovat liian laajoja, varjo ei yllä kadunreunaan. Keskustan uusissa taloissa ei näy elämää. Ihmisiä saattaa tavata vain, jos kävelee suljetun kansallisteatterin ohitse asemalle ja sillan yli kaasuputkien puhkomaan hökkelikköön. Siellä ne istuvat hiljaisina, naama slaavilaisesta kivestä veistettynä eivätkä välitä minusta. En minä siitä ketään syyllistä. Mutta se mikä on outoa, on se, että muutun läpinäkyväksi. Totta se on. Päähäni on viime viikon aikana ilmestynyt iso reikä, lähinnä poskeen, ja siitä tuulee sisään.
Täällä tuulee koko ajan. Tiedän sinun hämmästyvän, kun kuulet jälleen minusta. Kirjoitan tätä sinulle siitä syystä, etten usko, että tapaamme enää. Älä kysy, mistä sen tiedän. Marilaiset uskoivat ennen muinoin, että ihmisen henki saattaa paeta hänestä yön aikana, muuttua harmaaksi linnuksi tai yöperhoseksi ja lentää tiehensä avoimesta ikkunasta. En usko sellaiseen tietenkään sen enempää kuin ennenkään. Ja kuitenkin, rakas narttu, täällä kaukana huomaan nukkuvani mieluummin ikkunat suljettuina.

Tiedän, etten ole kohdellut sinua oikein. Kuitenkin autoin sinua kerran. Nyt on minun vuoroni pyytää apua. Sillä en tiedä, kenen puoleen voisin enää kääntyä. Kuka minua uskoisi? Ja minua pelottaa. Autot eivät väistä. Yksi vanha puolueen auto oli ajaa ylitseni tänä aamuna, toinen länsimallinen sen pienen kulmakaupan luona, jonne mennäkseen täytyy kastella varpaansa, sillä viemäri on tukossa ja kadulla on kynnykseen asti vettä. Pitää kuitenkin käydä ostamassa tupakkaa, joten kuljen nihkein lahkein edestakaisin hotelli Joshkar-Olan ja puodin väliä. Takaisin Nizninovgorod ulitsalle en enää uskalla mennä. Nyt istun joko hotellihuoneessa tai harhailen tyhjillä kaduilla. Ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, ja tuntuu hyvältä, kun joku katsoo kohti. Vaikka näkisi sitten vain varjon tilallani. On niin hiljaista, vain tuo sateen iänikuinen jupina, ja sekin puhuu vierasta kieltä. Sitä paitsi joka paikassa ollaan käymässä varovaisiksi. Vieraita ei mielellään oteta vastaan Mari Usemin kokouksiin. Miliisejä joka paikassa. Marilaisten kansallisteatteri on pimeänä, vaikka ollaan vasta alkusesongissa. Suomalais-ugrilaisen laitoksen johtaja on lähtenyt jonnekin. Yliopiston internetyhteys on katkaistu.
Minä eksyin tänään matkalla lähikauppaan. Miten se on mahdollista, en tiedä. Yhtäkkiä kadut vain tuntuivat vaihtaneen paikkaa, ja hetken luulin sinun kulkevan edelläni ja kutsuvan seuraamaan. Mutta minä näin, että se on Aimaldas, eksyttäjä, jonka jalkaterät ovat väärinpäin, enkä vastannut sen kutsuun. Voi olla, että seuraavan kerran suostun lähtemään. Sama se.

Ja täällä tuulee. Mitä sitten? Tuuli on tuulta kotona Karjalassakin, mutta siellä se vihmoo aina samasta suunnasta, siis kaukaa jostain, eikä se kaukainen jokin tuppaa ikkunan taakse tuijottamaan. Täällä vaanitaan ikkunoiden takana. Otin huoneen neljännestä kerroksesta, että joutuisivat edes hankkimaan tikkaat.
Tupakka loppuu. En ole syönyt kai kahteen päivään, en ole aivan varma. Sillä nyt en enää uskalla mennä uloskaan. Aiemmin ajattelin, että se, mikä minua vaanii metsissä ja niityillä, se jokin ei pääse kaupunkiin asti. Nyt sentään tiedän, että sillä on nimikin. Se on Keremet, loistava. Minä olen nähnyt sen. Marilaiset puhuvat siitä joskus juotuaan Mari-balsamiaan, eivät koskaa muutoin. Se on joskus ollut ihminen, mutta painunut sitten maan sisään ja muuttunut. Sen ihon alta hehkuvat verisuonet ja sen silmät ovat villit ja palavat. Se löytää minut mistä vain, sillä olen varma, että juuri minua se on tullut etsimään.
Hökkelikylän ja teollisuushallien takana makaava hautausmaa minua pelottaa. Sen takana loputon metsä, sen kätköissä uhrilehdoissa notkuvat kuluneet kankaanriekaleet, oksien kurottelu ja puiden välissä tuijottavat valosilmäiset oliot. Kuka ei pelkää saatanaa, kun huomaa itse kurkistavansa sen silmistä sisään? Tämä pimeys, en minä tätä odottanut. Ja ihmisten vaikeneminen. Minua pelottaa. Voi pikku narttuni. Voi pikku Helena, olen varma siitä, että tiedän, keitä tämän kaiken takana


(Kirjeen loppuosa puuttuu)

(Sanojen aika)

Elämäkertatietoa

Koulutus: Lukio Rovaniemi, Taideakatemia Turku, Lontoo, Yliopisto Tampere.

Nuoren Voiman Liiton hallituksen jäsen, Kiilan johtokunnan jäsen, Suomen PEN:in jäsen. Muut luottamustehtävät ja jäsenyydet: Animaatiokoplan jäsen, SET:n jäsen, Animaatioklinikan jäsen, Animaation Apupyörän jäsen. Kettu on toiminut kolumnistina seuraavissa lehdissä: Turun Sanomat, Vihreä Lanka, Voima, Länsi-Uusimaa, Luonto-lehti, Vegaia, Lumooja.

Myönnetyt palkinnot: Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkintoehdokas Tuliskin-palkinto. Halma-stipendi vuonna 2009. Elokuvia useissa kansainvälisissä kilpailusarjoissa ympäri maailmaa.

Harrastukset: elokuvat, lukeminen, musiikki ja soittaminen.


MAKUASIOITA:

Asioita, joista olen alkanut pitää:
Vanhat kissat, ihmiset, jotka syövät ruokansa yhdellä kädellä ja juovat toisella viiniä, ukkosenjohdattimet vanhoilla katoilla, Suomi ei-seismisenä alueena, Berliini ja sen öiset kadut, untuvapeitot, lahoavan puun tuoksu, marialaisten luonnonuskonto, Lars Levi Leastadiuksen saarnat, eräs hyönteisiä pelkäävä liettualaismies, jazz, Gabriel Garcia Marquezin Kenraalin labyrintti

Asioita, joista olen lakannut pitämästä: toimimaton tekniikka, eritoten ulkoiset DVD-asemat, sipsinmurut kokolattiamatolla, meuhkaavat siivoojat aamutuimaan, animaation tekemisen hitaus, vieraat näppäimistöt, joihin sormet eivät osu, liikkumattomuus

Asioita, joista olen aina pitänyt: Vanhat koirat, koiranpennun tuoksu, ensimmäinen mustrastaan laulu keväällä, metsät, Lappi, itkuvirret, Kalevala, eestiläiset yleensä, punk-musiikki, musiikin kuuntelu öisin, rakastaminen, tyynysota, kirjoittaminen, paahtoleipä puolisulaneella juustolla, hiljaisuus

Taide-elämykset:
Kirjat: Tove Janssonin Muumipappa ja meri
Musiikki: Miles Davisin Sketches of Spain
Maalaustaide: Paul Kleen The Golden Fish

Henkilö, johon voisin samaistua: Peppi Pitkätossu

Paikka: Haluaisin nukkua sammaleella kukkivien mustikanvarpujen alla pienen pienenä vaaksiaisena. Mummon lapsuudenkodin takana metsässä.

Historiallinen aikakausi: Pre-kolumbiaaninen Väli-Amerikka.

Ilmiöt, jotka ärsyttävät: Hössötys. Vihayhteisöt. Kiire ja stressi.

Ensimmäinen kirjailijantyö viisivuotiaana: "Katsoimme auringonlaskua, sitten aurinko laski, palvelustytöme Maisa huokasi ja lähti.". Vahva tarve kertoa maailmasta fiktion keinoin. Kertoa yhteiskunnasta ja kulttuurista yksilötarinoiden kautta. Kirjoitan maanisesti öisin. Tekstiä tulee väh. kolminkertainen määrä romaania kohti.

Lempikirja: Muumipappa & meri, Jansson. Hiekkakirja, Jorge Luis Borges(1899 – 1986). Suosikkielokuva: Arvottomat, Kaurismäki. Suosikkilevy: To bring yo my love, P. J. Harvey.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Muu tuotanto:

Kolumnistina: Turun Sanomat, Vihreä Lanka, Voima, Länsi-Uusimaa, Luonto-lehti, Vegaia, Lumooja.

Elokuvakäsikirjoitukset/ohjaukset:

Peräkammarin poika, nukkeanimaatio, 2009, IndieFilms (käsikirjoitus, ohjaus Jan Andersson)
Hitsaaja, novellinäytelmäelokuva, 2007, Camera Cagliostro
Mankeli, nukkeanimaatio, 2007, IndieFilms
Merivuokkojen taistelu, pala-animaatio, 2007, YLE
Confusa- Matkalla, dokumentti, Animaatiokopla, 2008
The Easy Writer, Pettufilmi Oy / Eesti Joonisfilm, 2004 (ohjaus, käsikirjoitus Priit Pärn)

Näytelmät:
Pyykkipäivä, näytelmä, Kellariteatteri, 2006 (ohjaus Krista Ståhle)

Verkkojulkaisut, mm:
Kiila: Pieni syyllisyyksien kirja

Novelleja:
Mamelukki, Kulttuurivihkot 33(2005): 6
Alinen, Nuori voima 2006: 4

Tekstinäyte

Minä olen surunkerääjä ja minä olen suurta sukua. Niin kauan kuin minussa muistia riittää, olen varastoinut ja tallentanut itseni kaikenlaista murhetta. Pieniä huolia, suuria huolia, ongelmia, sielunvaginan vingahduksia ja munajohtimen muljahduksia. Jonakin päivänä minä olen täynnä ja repeän ja oksennan ja valutan kaiken paskan, kaikki suuret rumat asiat kaikkien nähtäväksi.

Sinä päivänä teen jotain peruuttamatonta kivikokoelmalleni, jota olen kerännyt vuosikausia. Jokainen kivi on yksi suru, jokainen suru on eri värinen ja muotoinen ja kenkään joutuessaan viiltää kantapään verille, oikein osuessaan akilesjänteen poikki että räpsähtää.

Kivikokoelmani säilytän eteisen vaatekaapissa. Olen rakentanut kivilleni akvaarioita ja tasoja, joita valelen sinertävillä halogeenilampuilla. Siellä surut makaavat, kasvavat ja voimistuvat. Niiden avulla muistan jokaisen elämäni päivän ja jokaisen vääryyden. Muistan jokaiseen kiveen liittyvän tarinan. Istun usein iltakaudet niiden seurassa ja puhelen. Eivät ne vastaa, mutta lohduttavat.

Minulla on kaksi tavoitetta: Palautettava Sukumme Nimi. Se oli ensimmäinen. Heitettävä Surut Aurajokeen. Se oli toinen.

En oikein muista, miten tulin alkaneeksi surujen keräämisen. Ennen minua on ehtinyt kulua monta elämää loppuun, monta sukupolvea on vaipunut murheisiinsa, eikä minua olisi ilman heitä. Muistini alku on valkoista maitousvaa, josta silloin tällöin pulpahtaa jalka, tutut kasvot tai vaivat ne olla tuntemattomatkin. Pulpahtaa säie tai juuri, jonka tiedän johtavan jonnekin kauas ennen minun syntymääni. Tavoittelevan kaiken ehdotonta alkua.

Ehkä aloin kerätä suruja, kun en tahtonut oppia puhumaan. Sanat eivät löytäneet oikeita paikkojaan. Ei ollut merkkejä, ei kieltä, joten otin talteen silmän kuvia ja kosketuksiia. Koko suvun turvin katsottiin, ettei ole tytöstä eläjäksi.

Surujenkerääjä. 2005 WSOY. s. 7-8.

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia. 9 / Mari Viertola. Avain, 2012.