Kitti, Marko

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Tammi.

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellikokoelmat

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellikokoelmat

Tyyppi

novellit

Nimi

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Nimi

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Nimi

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

"Kirjoittaa pitäisi ainoastaan silloin, kun mustepulloon jokaisella kynänkastamalla jää pala kirjoittajan lihaa!" (Leo Tolstoi)
Ensimmäiset kaunokirjalliset tekstini tein ala-aste-ikäisenä nassikkana. Äidin kirjoituskoneesta, niinä harvoina hetkinä kun se ei ollut äidin käytössä, tuli yksi rakkaimmista leikkaluistani - kuin huomaamatta. Tosin vasta parinkymmenen iässä kiinnostuin kirjoittamisesta siinä määrin tosissani, että päätin kokeilla "ihan oikean romaanin" kirjoittamista. Valmistuihan se aikanaan. Eikä tekstin syntyminen siihen loppunut; harvinaiset ajankäyttöongelmat ratkon nykyään matkustelemalla ja kirjoittamalla matkailuaiheisia lehtiartikkeleita, sekä työstämällä lyhyttä ja pitkää proosaa julkaisukuntoon.

Elämäkertatietoa

syntynyt
11.7.1970 Turussa, asuu Eastbournessa, Englannissa

vanhemmat: Tenho Kitti (1948-1997) ja Toini Santikko s.1948

opinnot: peruskoulu

harrastukset: lukeminen, musiikki, reppumatkailu

MAKUASIOITA:
unohtumattomat ja vaikuttaneet taide-elämykset:
liftireissut Yö-yhtyeen keikoille ympäri Suomea 80-luvun puolivälissä

fiktiivinen henkilö, johon voisit samaistua:
Aku Ankka

asiat ja ilmiöt, jotka ärsyttävät:
Tekstiviestit, joihin on pakko vastata. (Keitätkö kaffet jos tulen kylään?) Soittaisi, pirulainen, ja kerjäisi omaan laskuunsa!

Tekstinäyte

Novelli Kerrostalo kokoelmasta Kottarainen

Miten se tapahtui? Äiti vietti viikon päivät sairaalassa, ja kun hän tuli takaisin kotiin hänen
mahansa oli taas pieni ja hän kantoi sylissään pikkusiskoa. Eikö yksi kirkuva pentu tässä
talossa riittänyt? Teemu oli vasta täyttänyt vuoden. Nyt tyttö. Meitä oli kolme, aivan liikaa
minulle.

Kysyin äidiltä saanko katsoa telkkaria. Äiti pilkkoi perunaa Teemulle ja pakotti isän pitelemään
pikkusiskon tuttipulloa. Kysyin isältä saanko katsoa telkkaria. Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja
kuunteli pikkusiskon huutoa. Sanoin äidille, että minulla on nälkä. Äiti nosti molemmat
kätensä ylös ja puhui kiukkuiseen sävyyn jostain jeesus-tyypistä. Isälle en sanonut mitään,
koska pikkusisko parkui taas. Menin makaamaan pikkusiskon sänkyyn. Kiipesin takapihan
omenapuuhun. Hakkasin kivenmurikalla polkupyörän soittokellon naarmuille. Isä lähti
useammin viemään tyhjiä pulloja kauppaan. Sanoin äidille, että vihaan siskoa ja aion lähteä
Juvasen kanssa ulkomaahan.

- Sano Hennalle "moi", äiti lirkutti. - Sano "moi moi". Äiti hymyili Henna-siskolle mutta vakavoitui
heti kun käänsi katseensa minuun. - Mihin menet ja kenen kanssa?

Kävelin Juvasen talolle ja maailman paras ystävä sai minut hetkessä hymyilemään. Kiersimme
Juvasten talon taakse suunnittelemaan päivän ohjelmaa.

- Uskallatko tulla minun mukaani ison tien toiselle puolelle? kysyin Juvaselta.

- Uskallan. Tietysti uskallan.

- Siellä on vanha kaatopaikka.

- Tiedän, Juvanen sanoi. Hän nypläsi peukalolla vitivalkoista tukkaansa ja virnisteli.

- Onko sinulla lupa mennä sinne? kysyin epäillen.

- Ei. Onko sinulla?

- Ei tietenkään.

Seurasimme isoa tietä poispäin Juvasten talolta ja ylitimme sen kiireesti heti kun pääsimme
ensimmäisen mutkan suojaan. Tien toisella puolella nousimme ylös rinnettä. Vihreät ja
keltaiset heinät kutittivat paljaita sääriä. Kuulin heinäsirkkojen sirittävän. Suussa maistui
kesä ja vihreys, sekä pelko. Tiesin, että ison tien toiselle puolelle menemisestä seuraisi
rangaistus, mutta minä olin lopen kyllästynyt kuuntelemaan pikkusiskon alituista huutoa.
Isä ei enää välittänyt minusta. Äiti otti pikkusiskosta mallia ja huusi. Huutakoot siellä ilman
minua.

Rinteen puolivälin leikkasi kaksiurainen autotie. Sen laidalta me löysimme kypsiä metsämansikoita
ja pysähdyimme syömään niitä. Nälkä hellitti mukavasti. Juvasen suupielet olivat mansikoista
punaiset, ja me nauroimme remakasti kun osoittelin häntä sormella.

Nousimme yhä ylemmäs rinnettä. Pidin katseeni suunnattuna ylös; rinteen harjan takana
näkyi vain sininen taivas. Heinät huojuivat lämpimässä tuulenvireessä. Juvaselle luvaton
patikointi rinteen laelle oli kaiketi vain kolttonen muiden joukossa, mutta minä paloin halusta
nähdä mitä rinteen laella ja takana oli. Millainen on vanha kaatopaikka jonne tuotiin hiekkaa
ja kivenlohkareita, ja millainen on lähiö. Isä oli kertonut, että ihmiset asuivat kerrostaloissa
päällekkäin, eikä niillä ollut omaa pihaa. Epämääräisen jännityksen lumoissa en kiinnittänyt
huomiota reittiimme. Olin tarpeeksi kaukana kotoa ollakseni oma itseni.

Yllätyin ympäristön kauneudesta kun vähän ennen rinteen harjaa käännyin vilkaisemaan
alapuolella tulevaa Juvasta ja tajusin miten pieniltä tie ja talot alhaalla näyttivät. Näin Juvasen
talon, ja kun oikein siristelin silmiäni erotin hieman etäämpänä myös oman sinisen taloni.
Siinä vaiheessa mieltäni kaihersi epäilys. Pitäisikö sittenkin laskeutua alas ja toivoa, ettei
kukaan saisi tietää virheestämme? Juvanen tavoitti minut ja hänen leveä maailman parhaan
ystävän hymynsä sai minut vakuuttuneeksi retkemme tarpeellisuudesta.

- Pian ollaan perillä, sanoin ja huomasin hengästyneeni aika lailla.

- Käännytäänkö sitten takaisin?

- Tai istutaan vähän aikaa ylhäällä.

- Joo.

Rinteen loppuosa oli jyrkempi. Jouduin tarttumaan käsillä pitkiin heinänkorsiin säilyttääkseni
tasapainon. Minua ei pelottanut yhtään. Ja kun viimein astuin rinteen harjalle tunsin suunnatonta
ylpeyttä.

Edessäni avautui matalampaa heinää kasvava tasainen niitty. Vaikutti siltä kuin niittyä olisi
jatkunut silmänkantamattomiin. Kaukana taustalla näkyi tiheää havumetsää. Vasemmalle
katsoessani silmäni osuivat kerrostaloon, joka nousi metsänkin yläpuolelle. Talossa täytyi olla
ainakin sata kerrosta päällekkäin. Siellä oli lähiö.

Juvanen pysähtyi puuskuttamaan minun viereeni. Siinä me seisoimme. Kaksi karkulaista;
kuusivuotias kapinallinen ja hänen viisivuotias maailman paras ystävänsä, korkean rinteen
harjalla, luvatta poissa turvallisesta kotimaisemasta.

- Kävellään niitylle, sanoin vakuuttuneena siitä, että Juvanenkin tahtoi nähdä mitä vielä kauempana
oli edessä.

- Kai meidän pitäisi kääntyä takaisin, Juvanen sanoi hiljaa.

- Minä tahdon nähdä kerrostalon. Ei se ole kovin kaukana. Kävellään vähän matkaa. Niin että
nähdään kerrostalo ja käännytään sitten takaisin.

- Se näkyy täältäkin.

- Se näkyy paremmin vähän lähempää. Käännytään ihan pian takaisin.

Tiesin valehtelevani. Kun näkisimme kerrostalon vähän lähempää houkuttelisin Juvasen
kanssani vieläkin lähemmäs. Ja kun olisimme vieläkin lähempänä minä haluaisin nähdä
millainen on se piha, joka ei ole kenenkään oma vaan kaikki kerrostalon asukkaat saavat
leikkiä ja ajaa pyörällä siellä. Ja kun olisimme pihalla, haluaisin... Ehkä sitten olisi hyvä
kääntyä takaisin. Voitaisiin vaikka juosta niityn yli.

Tietysti Juvanen suostui tuumaan ja niin me lähdimme kävelemään nilkankorkuisessa
heinikossa kohti kaukana siintävää kerrostaloa. Lyhyemmän heinikon seassa heinäsirkkojen
siritys oli hiljaisempaa. Jostain kuului linnun laulua. Kauempana oikealla puolella näimme
valkoisten lokkien kaartelevan kivilohkareiden yllä. Muutama kookas lintu seisoa möllötti
kivikon päällä. Ne nyökyttelivät kotitalon suuntaan. Ajattelin, että minuahan eivät älyttömät
linnut ohjaile. Siskon takia me olimme matkalla maailmalle, se oli hieno tunne.

Lähteitä ja viittauksia

Loivamaa, Ismo. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9. Avain, 2013.
Videot

Elävän arkiston upotuskoodi