Känkänen, Juhani

Raju vatsatauti katkaisi työnteon muutamaksi päiväksi, norovirus ilmeisesti. Nyt takana kolmisen päivää mahtavaa fiilistä, tuntuu että nyt tämä onnistuu...!
Pe 9.2.2007
Ei tästä tule kerta kaikkiaan mitään! Miten minä voin olla näin typerä? Tämä on loppu.
La 10.2.2007
Heräsin yöllä ja luulin keksineeni, miten kaikki ehkä sittenkin onnistuisi. Aloitan kaiken alusta."
Omat sanat

Seuraava on blogistani “Unennäkijä Khanin ennustuksia” (www.teos.fi). Se sopinee tähän yhteyteen, koska näen kirjailijan roolin jonkinlaisena ennustajana ja enteilijänä, pahanilmanlintunakin. Ennen kaikkea kirjailija on kuin tämän tarinan lihava kissa.

Liikeenjohdon salaisuuksista

Kristallipallonkiillottajaa ei ole näkynyt sitten perjantain, joten ennustaminen on huonepölyn takia hankalaa. Aamulla hän soitti ja sanoi, että on katkaissut molemmat kätensä hiihtäessään jossain vähälumisessa rinteessä kantoon. Vaadin häntä heti paikalle ja sanoin, että minulla on tarjota hänelle tehtäviä, jotka voi tehdä ilman käsiä. Hän kieltäytyi tulemasta vedoten särkyyn ja siihen, että lain mukaan ihminen on joko täysin työkykyinen tai täysin työkyvytön, välimuotoja laki ei tunne. Sanoin, että hänen ja johdon välillä vallitsee tästä lähtien epäluottamus. Hän sanoi, että se on alkanut vallita jo aiemmin. Tämä ei jää tähän.

Ei tästä ennusteestakaan nyt sitten kovin tarkkaa voi tulla.
Onneksi sain sentään tilaisuuden tarkkailla lähipiirin eläinten käyttäytymistä. Tapahtui nimittäin niin, että ikkunastani avautuvassa puistomaisessa avaruudessa kaksi harakkaa härnäsi kissan puuhun. Kissa kuljeskelee vapaana ja on vaellessaan arvatenkin ehtinyt napostella yhden jos toisen linnunpoikasen kesän mittaan. Nyt se on lihava ja kömpelö.

Harakkapariskunta toimi niin, että toinen hyppeli männynoksaa aivan katin lähelle ja toinen seisoi sen takana. Ohkaisilla oksilla taiteilevalla kissalla ei ollut mitään mahdollisuuksia siepata lintuja, jotka ovelasti loikkasivat aina ylemmälle oksalle ja käkättelivät ja vaapottelivat pyrstöjään.

Niin valkoruskea katinrontti oli huomaamattaan loikkelehtinut harakkapariskunnan houkuttelemana puoliväliin mäntyä. Näin sen katseesta, että se yhtäkkiä tajusi mitä oli tullut tehtyä. Eihän se ollut vuosiin käynyt kotitalonsa terassia korkeammalla.

Puolivälissä puuta se istuu nytkin.

Minä näen, mikä kissan ongelma on: se ei voi myöntää. Se ei myönnä jahdanneensa herkullista tipua, ei kiivenneensä, ei pelkäävänsä, ei edes olevansa puussa. Se ei myönnä mitään.

Moinen vaikuttaa äkkiseltään typerältä, mutta kun kissa tarpeeksi kauan istuu puussa myöntämättä mitään, sen joustamattomuus alkaa näyttää viisaudelta. Ensin kissa alkaa siis näyttää pöllöltä. Ja kun se aina vain kieltää edes olevansa puussa, se lopulta katoaa ja vain sen irve jää havujen ylle.


MAKUASIOITA:

Muistan kirjoista ja kaikesta muustakin oikeastaan vain kuvia ja tunnelmia. Voimakkaimmat niistä ovat ajalta, jolloin minulla vielä oli keskittymiskykyä. Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla ja niille vastapainoksi Aapo Heiskasen Viikatetanssi; Saarikosken persoona oikeastaan enemmän kuin tuotanto; Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa; Huovisen Jutta Grahnin mies kiroilemassa ja tupakoimassa sängyn alla. Putkinotko. Peltirumpu. Berlin Alexanderplatz. Pakolaiskeskusteluja. Italo Calvinon luennot. Don Quijote. Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Rikos ja rangaistus. Sinänsä ei ole väliä, onko taide korkeaa vai matalaa, Jammu-kirjat olivat lapsena lempilukemistani, Paul Theroux’n matkakirja Tyynenmeren onnelliset saaret lohdutti lamavuosina.

Voimakkaita taide-elämyksiä on tarjonnut koko eurooppalainen viime vuosisadan (ja 1800–1900 l. vaihteen) maalaustaide, suomalaiset mukaan lukien. Vaikkakin etupäässä vain taidekirjojen välityksellä. Dokumentti, jossa Picasso maalaa kukon, on hämäränä mutta voimakkaana mielessäni. Van Goghin “Katu, Auver-sur-Oise” Ateneumissa yksinään on häkellyttävän kaunis. Michelangelo paatoksellisuudestaan huolimatta. Dalin ahkeruus, taituruus ja hulluus.

Suomirockin 1980–1990 -luvulla on suuri merkitys omalle tekemiselleni. Lasken tähän myös Kaurismäkien varhaiset elokuvat ja kaiken sellaisen arkiromanttisen, rauhaa rakastavan, vähän tyhmäksi heittäytyvän vastarannankiiskeyden. J. Karjalaisen musiikkia ihailen, sitä luontevuutta ja ammattitaitoa, jolla hän vuodesta toiseen on tuore, koskettava ja omalakisensa.

Mitä elokuviin tulee, olen romanttisen komedian ystävä. Ymmärrän Kurosawan hienouden, mutta katson mieluummin Notting Hillin. Väkivaltaa elokuvissa(kaan) en voi sietää. Vain joku Tarantinon Kill Bill onnistuu esittämään väkivallan niin, että siinä on oikeasti teoksen kannalta mieltä, yleensä se on vain vastenmielistä.

Nykytaidekin toki koskettaa, kun kohdalle sattuu: Kiasman Aistit-tilat -näyttelyssä Markus Kåhren “Valepeili”, joka heijasti kaiken muun paitsi katsojan oli sävähdyttävä kokemus. Hanna Pajala-Assefan “Näyttö”, moderni tanssiesitys joka sisältää myös puhetta ja kiljahtelua. Näin tämän ensimmäisen läpiviennin Strada-ohjelmassa. Siinä kiinteistövälittäjä tanssii ja esittelee taloa. Se on aivan loistavan hauska, absurdi ja samalla tismallinen. Aivan kuten Roi Vaaran nerokas "Taiteilijan dilemma", jossa mies seisoo jäällä pohtien kumpi suunnaksi, art vai life. Niinpä.

Teatterissa en juuri käy, en tiedä siitä paljon mitään. Se olisi jo sinänsä hyvä syy kirjoittaa näytelmä. Olen nimittäin Stefan Lindforsin kanssa samaa mieltä, että taiteilijan on hyvä olla, jos ei nyt ihan tyhmä, niin tietämätön.

En osaa enää samaistua kehenkään.

Olen koti-ihminen. Matkustan mieluiten Kreetalle. Se on yhtäaikaa todellinen ja epätodellinen, olen siellä vieras ja silti vähän kuin kotonani.

Olisin halunnut olla kuvataiteilija Pariisissa 100 vuotta sitten. Ja olinkin.


Ärsyttää

Minua ärsyttävät vähän turhankin monet asiat ja ilmiöt. Olen jatkuvasti kärttyinen kaiken maailman pikkuasioista. Sekin ärsyttää minua.
Minua ärsyttää “reservin upseeri” -johtaminen suomalaisilla työpaikoilla, kyykytys ja nöyryyttäminen, syrjintä ja epäasiallinen kohtelu. Kaikenlainen vallan väärinkäyttö pistää vihaksi suorastaan.
Koko suomalainen armeija-uskollisuus ja toisinajattelijoihin suhtautuminen on täysin käsittämätöntä. Talvisodan henkeä kyllä lietsotaan, mutta kaveri jätetään.
Suomalainen liikennekulttuuri ärsyttää minua joka kerta kun lähden autolla johonkin. Itsekkyys ja välinpitämättömyys heijastuvat siellä. Mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, joka ajaa kolmenkympin rajoitusalueella peruskoulun ala-asteen ohi seitsemääkymppiä?
Suuri joukko 10–16 -vuotiaita lapsia juopottelee, särkee paikkoja ja kaljapulloja läheisen päiväkodin pihalla joka viikonloppu. Missä heidän vanhempansa ovat?
Kesällä noin 6-vuotias pikku tyttö sanoi minulle ivallisesti, että miehellä ei voi olla molemmissa korvissa renkaita. Äiti kuulemma oli sanonut. Sanoin, että äitisi on väärässä. Hän piti minua tyhmänä ja sanoi että äiti tietää kaiken.
Silti totean kuin joku vanha setä – joka vähän yli nelikymppisenä jo huomaan olevanikin tässä nuoruutta tai pikemminkin nuorta kauneutta ihannoivassa maailmassa – että lapsissa ja nuorissa on maailman toivo ja tulevaisuus. Missäpä muuallakaan.