Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Keränen, Mika

Kuvatiedoston lataaminen
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Maakunta-alue
Teokset
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Muut teokset (kääntäjänä)
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysisen teoksen osa
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Tyyppi
fyysinen teos
Kirjailijan omat sanat
Motto: "Vattua se on vattumatokin."
Elämäkertatietoa
Asuinpaikka Helsinki, Kitee, Ilomantsi, vuodesta 2006 lähtien Tartto

Meriitit:
Viron kulttuurirahaston palkinto vuoden parhaasta lasten- ja nuortenkirjasta Peidetud hõbedane aardelaegas vuonna 2009

Ura:
BA viron kieli ja suomalaisugrilaiset kielet, Tarton yliopisto 1999

Opetusneuvos Viron opetusministeriössä vuodesta 2006
Kirjoitan seikkailukirjoja viroksi, vaikka keksinkin ensimmäisen kirjani tarinan iltasaduksi tyttärelleni Evamarialle, jonka kanssa puhun äidinkieltäni suomea. Olen syntynyt 24. marraskuuta 1973 Helsingissä. Kävin tarhassa Pihlajamäessä ja yliopistossa Tartossa. Näiden vuosien väliin on mahtunut monta opinahjoa. Koulutieni alkoi kuusivuotiaana Pihlajamäen ala-asteella. Ensimmäinen opettajani oli Kirsti Tikkanen, josta pidin paljon, vaikka olisinkin mieluimmin leikkinyt sotaukoilla hiekkalaatikolla. Pakenin Pihlajamäen ylä-asteen isoja poikia Suutarilaan, jossa avattiin uusi latinistien luokka. Aloitin kahdeksannen luokan vielä Suutarilassa, mutta muutimme Kiteelle syyslukukauden alussa. Opiskelin latinaa vain vuoden, mutta uskon, että se herätti minussa halun ymmärtää eri kielten sukulaisuutta ja sanojen merkityksiä.

Futiksesta tuli jalis ja pohjoishelsinkiläisestä pohjoiskarjalainen. Kiteen lukiossa puhuin murretta jo niin sujuvasti, että helsinkiläistaustani havaitsemiseen olisi tarvittu yliopiston proffaa. Kiteen lukiosta jatkoin Ilomantsin ammatilliseen oppilaitokseen, josta en valmistunut puutarhuriksi. Muutin 19-vuotiaana Tarttoon ja yritin opiskella Viron maatalousyliopiston metsätieteellisessä tiedekunnassa puistosuunnittelua. Siitä ei tullut mitään, mutta ihastuin viron kieleen ja päätin hakea Tarton yliopistoon opiskelemaan viroa ja suomalaisugrilaisia kieliä. Se meni paremmin ja suoritin perustutkintoni vuonna 1999.

Työskentelen Viron opetusministeriössä kansainvälisten asioiden sihteeristössä ja kirjoittelen vapaa-aikanani sen minkä ehdin. Olen kirjoittanut kolme lastenkirjaa, yhden runokirjan ja suomentanut virolaista kirjallisuutta. Tarinani sijoittuvat Tarton Supilinnaan (suom. Soppalinna) ja luonnehtisin niitä avainsanoilla Enid Blytonin ja Salaisuus-sarjat sekä TV-sarja Taistelupari. Harhailen ajatuksissani myös jalkapalloviheriöllä, vaikka olen lopettanut pallon potkimisen jo aikoja sitten. Esikuvani on James Bond.

Olen naimisissa Ilomantsin ammattikoulussa tapaamani Evan kanssa ja perheeseemme kuuluvat tyttäret Evamaria ja Emma sekä ranskanbuldoggi Lembit ja maatiaiskissa Fedja-setä.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Artikkeliviitteitä Käkönen-tietokannassa.
Runot:

Tähelepanekuid. Kirja kerrallaan 2002

Lasten- ja nuortenkirjat:

Varastatud Oranz jalgratas. Jutulind 2008

Peidetud hõbedane aardelaegas. Jutulind 2009

Hopeinen aarrearkku. (Suom. Kaisu Lahikainen) Avain 2010

Vana roosa maja. Jutulind 2010
Tekstinäyte
Kun he olivat pujahtaneet vielä yhden aidan aukon lävitse, he löysivät itsensä vanhan kiltin Lempi Luikon pihamaalta. Se oli tuttu paikka kaikille divarilaisille. Ikinuori Lempi istui verannallaan Maalehteä lukien ja säikähti pahanpäiväisesti, kun lauma lapsia tupsahti yhtäkkiä hänen pihalleen. Hän pani lehden syrjään ja tuli ulos pienelle terassille.

"Heeii! Lapsukaiset! Mitä te oikein ryntäilette? Varokaa vähän, siellä on istutuksia!"

Lapset pysähtyivät epävarmoina, mitä sanoa. Varovasti he siirtelivät jalkojaan päästäkseen pois kasvien välistä.

"Satu, sinun äitisi halusi muratinpistokkaita. MInä voin antaa ne sinulle mukaan."

Onneksi Lempi kuului niihin, joihin lapset saattoivat luottaa ja joille voi kertoa omista asioista.

"Nyt en pysty!" Satu selitti. "Vartiointiliikkeen miehet ajavat meitä takaa. Mutta kunniasanalla me emme ole tehneet mitään pahaa. Olimme vain kasvitieteellisessä puutarhassa."

Tämä selitys riitti Lempille. Hän hymyili ja nyökytti ymmärtäväisesti: niin, niin. Tiedetään. Muistetaan. Kautta historian ovat Soppalinnan lapset touhunneet kasvitieteellisessä puutarhassa. Niin hänkin, kun hän oli nuori...

"No, juoskaa", hän sanoi. "Minä sanon, etten ole nähnyt teitä."

Ja lapset juoksivat. Pitemmittä puheitta he loikkasivat matalan kiviaidan ja sitä reunustavien kivikkokasvien yli ja juoksivat naapuritalon nurkan taakse.

[Hopeinen aarrearkku. Avain 2010, s. 104-105]
Lähteitä ja viittauksia
Loivamaa, Ismo. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9. Avain, 2013.