Fagerholm, Monika
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Ida Pimenoff
Elämäkertatietoa
vanhemmat professori Nils-Erik Fagerholm ja kirjastoamanuenssi Kristina Herrgård
psykologian ja kirjallisuuden opintoja Helsingin yliopistossa; hum.kand. 1987
harrastuksena metsä ja matematiikka
psykologian ja kirjallisuuden opintoja Helsingin yliopistossa; hum.kand. 1987
harrastuksena metsä ja matematiikka
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Katkelma teoksesta Amerikkalainen tyttö käännetty englanniksi: Swedish Book Review 2005: Supplement. Contemporary Finland-Swedish Fiction (p. 64-69), kääntäjä Sarah Death.
Sukulaisia ja ystäviä (Otava 1996). Kirjoitus Juhani Salokanteleen toimittamassa kirjassa Kirjojen Suomi. Käsittelee Alma Söderhjelmiä.
Sukulaisia ja ystäviä (Otava 1996). Kirjoitus Juhani Salokanteleen toimittamassa kirjassa Kirjojen Suomi. Käsittelee Alma Söderhjelmiä.
Tekstinäyte
Thomaksella ei ole harmainta aavistusta mitä hän teki sillä hetkellä kun presidentti Kennedy ammuttiin. Hän kuuluu niihin jotka eivät muista. Vuoden 1963 loppu, mitähän silloin tapahtui? Marraskuu, marraskuu - ääh. Mitään ei tule mieleen. Tuleepas, yksi juttu. Sinä syksynä he hankkivat television. Mutta ei hän kuullut murhasta televisiosta tai nähnyt sitä ruudussa: he eivät vielä silloin katsoneet televisiota kovin paljon, eivät uutisia etenkään. Bella ei jaksanut istua hiljaa paikallaan nojatuolissa TV-ruudun edessä. Jayne Mansfieldin he tosin näkivät, koko perhe. Jayne Mansfield oli PR-kiertueella ja istui studiossa povi pursuillen syvään uurretusta kaula-aukosta, mikä oli unohtumatonta, kun ajattelee rintojen kokoa ja platinanvaaleaksi värjättyä tukkaa. Mutta Jayne Mansfield halusi osoittaa, että hän oli vakavasti otettava taiteilija eikä mikään typerä blondi niin kuin ulkonäöstä olisi saattanut päätellä, ja että hänen vaaleat hiuksensa ja povensa eivät suinkaan olleet syynä hänen menestykseensä taiteen saralla, missä vain todelliset lahjat lasketaan ansioksi. Todistaakseen sen hän oli ottanut viulun mukaan. Viulun hän asetti aika näppärästi leuan alle hyvin lähelle syvään uurrettua kaula-aukkoa, niin että oli helppo keskittyä tarkastelemaan rintojen välistä vakoa joka oli tosiaan hyvin tumma ja syvä, jos kyllästyi kuuntelemaan Johann Sebastian Bachin musiikkia, jota Jayne Mansfield oli oppinut soittamaan konservatoriossa, missä hän todellakin oli opiskellut. Studioon oli pyydetty myös musiikin asiantuntija antamaan arvionsa Jayne Mansfieldin soittotaidoista. Hänen objektiivinen toteamuksensa oli, ettei platinatukkainen blondi soittanut ollenkaan hullummin. Se oli silkkaa valetta, kaikkihan sen kuulivat, asiantuntija tietysti myös, mutta shown luonteeseen kuului sanoa niin, Kajus selitti. Mansfield soitti kurjasti, siitä ei päässyt mihinkään, eivät liioin Kajus ja Bella ja Thomas, jotka istuivat sohvalla ruudun edessä koko perheen voimalla ja antoivat television viihdyttää itseään.
Ja olihan sitä Traagista Katsoa.
»Ei mitään kunniantuntoa», Kajus sanoi.
»Hän on valmis tekemään mitä tahansa pysyäkseen valonheittimien loisteessa», Kajus sanoi.
»Myymään itsensä.» Ja Kajuksen sanoista kuuli, että itsensä myyminen oli pahinta, mitä maailmassa saattoi tapahtua. Ja Bella nyökkäsi ja oli samaa mieltä.
Televisioruudussa Jayne Mansfieldfiltä kysyttiin, mitä hän kaikista eniten toivoi maailmassa.
»TO BE HAPPY», Jayne Mansfield vastasi poven hypähdellessä ylös alas. Happy: sitä hän sanoi olevansa juuri nyt. Ja tulevansa olemaan seuraavat sata vuotta. Ja hymyili. Ja sekin oli kovin traagista, vaikka Kajus ei sanonutkaan mitään, mutta se ikään kuin välittyi koko asetelmasta, syvään uurretusta kaula-aukosta, viulusta ja musiikin asiantuntijasta objektiivisine arvioineen. Kaikkihan näkivät ettei onnellinen ja tasapainoinen nainen hymyillyt noin. Jo pelkästään tekoripset olivat liian pitkät ja mustat.
»Yhtä paksu vale kuin kaikki muutkin», Kajus totesi ja sulki television, sillä heidän perheessään ei pidetty typeristä blondeista, ja Kajus pani sen sijaan hyvän jazzievyn soimaan. Bella hymyili uudestaan ja oli samaa mieltä, sillä olihan Kajus oikeassa.
Ja sittemmin Kajus oli vielä enemmän oikeassa. Jayne Mansfield ei nimittäin saanut olla yhtään mitään seuraavat sata vuotta. Hän kuoli aivan kuten presidentti Kennedykin, häntä ei kyllä murhattu, vaan hän ajoi autolla suoraan kallionseinämään monen kymmenen kilometrin tuntivauhtia vain muutamaa vuotta myöhemmin, kun povikuningatarten aikakausi oli lopullisesti ohi, eikä kukaan ollut enää kiinnostunut Marilyn-jäljitelmistä. Vain pari kuukautta ennen kuolemaansa hän lähtee uudelle PR-kiertueelle ja koluaa koko Euroopan raisuna ja estottomana. Elävänä todisteena siitä, että Kajuksen sanat pitävät paikkansa viimeistä tavua myöten. Yhtä paksu vale kuin kaikki muutkin; ennen kuin kuuluu Pum Räks, tai mitä nyt kuuluu
(Ihanat naiset rannalla)
»Ei mitään kunniantuntoa», Kajus sanoi.
»Hän on valmis tekemään mitä tahansa pysyäkseen valonheittimien loisteessa», Kajus sanoi.
»Myymään itsensä.» Ja Kajuksen sanoista kuuli, että itsensä myyminen oli pahinta, mitä maailmassa saattoi tapahtua. Ja Bella nyökkäsi ja oli samaa mieltä.
Televisioruudussa Jayne Mansfieldfiltä kysyttiin, mitä hän kaikista eniten toivoi maailmassa.
»TO BE HAPPY», Jayne Mansfield vastasi poven hypähdellessä ylös alas. Happy: sitä hän sanoi olevansa juuri nyt. Ja tulevansa olemaan seuraavat sata vuotta. Ja hymyili. Ja sekin oli kovin traagista, vaikka Kajus ei sanonutkaan mitään, mutta se ikään kuin välittyi koko asetelmasta, syvään uurretusta kaula-aukosta, viulusta ja musiikin asiantuntijasta objektiivisine arvioineen. Kaikkihan näkivät ettei onnellinen ja tasapainoinen nainen hymyillyt noin. Jo pelkästään tekoripset olivat liian pitkät ja mustat.
»Yhtä paksu vale kuin kaikki muutkin», Kajus totesi ja sulki television, sillä heidän perheessään ei pidetty typeristä blondeista, ja Kajus pani sen sijaan hyvän jazzievyn soimaan. Bella hymyili uudestaan ja oli samaa mieltä, sillä olihan Kajus oikeassa.
Ja sittemmin Kajus oli vielä enemmän oikeassa. Jayne Mansfield ei nimittäin saanut olla yhtään mitään seuraavat sata vuotta. Hän kuoli aivan kuten presidentti Kennedykin, häntä ei kyllä murhattu, vaan hän ajoi autolla suoraan kallionseinämään monen kymmenen kilometrin tuntivauhtia vain muutamaa vuotta myöhemmin, kun povikuningatarten aikakausi oli lopullisesti ohi, eikä kukaan ollut enää kiinnostunut Marilyn-jäljitelmistä. Vain pari kuukautta ennen kuolemaansa hän lähtee uudelle PR-kiertueelle ja koluaa koko Euroopan raisuna ja estottomana. Elävänä todisteena siitä, että Kajuksen sanat pitävät paikkansa viimeistä tavua myöten. Yhtä paksu vale kuin kaikki muutkin; ennen kuin kuuluu Pum Räks, tai mitä nyt kuuluu
(Ihanat naiset rannalla)
Videot
Lähteitä ja viittauksia
Kotimaisia nykykertojia. 8 / Janna Kantola. Avain, 2010.