Pirjo Mannisen romaanilla Elämää Ollin kanssa on erityinen sija lukuhistoriassani. En muista minkä ikäisenä luin kirjan ensimmäisen kerran, mutta muistan sen välittömän lumon, jonka kirja lukijalleen välitti. Opiskelija-avioparin arjen humoristinen kuvaus oli mannaa nuorelle lukijalle ja luulenpa, että romaani ohjasi orastavaa naisviihdemakuani arkirakkauden ja huumorin suuntaan. Ollin ja Paulan rakkaus innosti etsimään kirjastosta Pirjo Mannisen muutkin romaanit, jotka sitten luin häpeämättömästi nautiskellen.
Aikuisena Mannisen romaanien pariin palaaminen oli hieman jännittävää. Olisiko lumo tallella? Vieläkö viehättyisin tarinoivasta Ollista tai hajamielisen tutkija-Johanneksen ja keijukaismaisen reippaan Mirandan sysmäläisestä kesäsuhteesta romaanissa Pihlajan oksassa paperilyhty?
Kyllä vain, Pirjo Mannisen romaanien lumo on säilynyt. Vuodet ovat tuoneet teoksiin mukavaa ajanpatinaa, ja aikuislukijana tarinoita lukee ehkä hieman toisin, mutta se mikä teoksissa kauan sitten viehätti nuorta lukijaa on yhä tallella: ihmissuhteiden ja arjen lämpimän humoristinen kuvaus on säilyttänyt voimansa.
Parisuhteita, perhe-elämää, ystävyyttä
Manninen on julkaissut kuusi romaania. Esikoisteos Käytös kiitettävä 10 (1970) on sävyltään vakavin, vaikka myöhempien romaanien huumoria on teoksessa jo nähtävissä. Romaani kuvaa kolmekymppisen opettajan elämää noin vuoden ajan. Vauvansa kuolemaa sureva Anna pyörittää perhearkea, väljähtynyt avioliitto ja muutoksissa kamppaileva koulumaailma eivät häntä innosta. Uutta sisältöä elämäänsä hän löytää kurssimatkalla kohtaamastaan vanhemmasta Paulista. Anna pohtii rakkautta ja koulumaailmaa, 1960-luvun lopun koulumuutokset ovatkin romaanissa kiinnostavasti esillä.
Mannisen kaksi seuraavaa romaania Elämää Ollin kanssa (1971) ja Rakas Juulia (1972) ovat selkeästi humoristisimmat. Molemmissa on minäkertoja, ensimmäisessä Ollin hellästi Pauliinaksi kutsuma nuori aviovaimo Paula ja Juuliassa liki nelikymppinen kotirouva Inkeri. Elämää Ollin kanssa kuvaa helsinkiläisen nuorenparin elämää muutaman kuukauden ajan. Kirjan sivuille piirtyy hilpeä kuva Ollista, synnynnäisestä tarinankertojasta, joka osaa kääntää jutuiksi ja tarinoiksi kaiken kokemansa. Inkerin arkeen puolestaan kuuluvat tutkija-aviomies, neljä persoonallista lasta, karkaileva isoisä, lukematon määrä erilajisia eläimiä, rapistuva omakotitalo sekä työ naistenlehden vastauspalveluavustajana. Rakkaassa Juuliassa perheen yhteiset hetket ovat usein kaoottisia keskusteluja, joissa kaikki puhuvat päällekkäin omista asioistaan. Erilaisten tapahtumien ja ajatusten sattumanvaraisista rinnastuksista syntyy arkikomiikkaa, joka rytmittää teoksen tarinaa yhdessä Inkerin identiteettikriisin kanssa. Kriisin taustalla on pelko avioliiton mahdollisesta väljähtymisestä 18-avioliittovuoden jälkeen sekä aviomiehen salaperäiseltä Minnalta saamat puhelut.
Seuraavissa romaaneissa keskeiseksi teemaksi nousevat ystävyys ja haikea rakkaus. Teoksia myös yhdistää tiukka kiinnittyminen tiettyihin vuodenaikoihin. Shakespeare-tutkimukseensa syventynyt estetiikan opettaja Johannes kokee erilaisen kesäromanssin tai ehkä pikemminkin ystävyyden nuoren Mirandan kanssa Sysmään sijoittuvassa romaanissa Pihlajan oksassa paperilyhty (1974), vasta opintonsa aloittanut Mikael ja hänen alivuokralaisisäntänsä leskimies Otto hapuilevat molemmat kohti saavuttamatonta naista ja ystävystyvät vähitellen tukiessaan toisiaan tunteiden kieputuksessa romaanissa Rakkaus talvella (1977). Antoniassa ja irlantilaisessa keväässä (1981) äitinsä kanssa asuva kustannustoimittaja Antonia tutustuu englannin keskustelukerhonsa vetäjään Timothyyn samalla kun Timothyn 9-vuotias poika Nicholas ystävystyy Antonian äidin kanssa.
Kaikkia kolmea romaania sävyttää peitellysti haikea luopumisen teema, mikä tuo huumoriinkin melankolian sävyjä. Johanneksen ja Mirandan suhteella ei ole jatkumisen, ei oikein edes alkamisen, edellytyksiä. Jollain tavalla varhaiskeski-ikäinen Johannes elääkin elämänsä kesää. Otto joutuu miettimään onko hänellä enää eläkeläismiehenä mahdollisuutta löytää uutta kumppania eikä Mikaelinkaan kaukorakkaus tunnu muuttuvan läheisemmäksi tuttavuudeksi. Antonian äiti vanhenee ja tulee jatkuvasti hajamielisemmäksi. Nuori Nicholas tuo hänen elämäänsä uutta virettä ja intoa. Haikeudesta ja melankoliasta huolimatta teoksissa on myös toivoa, vaikka niistä puuttuvatkin viihdekirjallisuuden perinteiset ruusunpunaiset loput.
Lämpimän huumorin lisäksi Mannisen kaikkia romaaneja yhdistää tarinointi. Romaanien henkilöt kertovat toisilleen mieluusti juttuja ja tarinoita, joissa kerrotaan lukemattomien sukulaisten ja ystävien sekä historiallisten henkilöiden edesottamuksista ja kokemuksista. Tarinoiden avulla välitetään myös tietoa eläimistä ja luonnonsuojelusta, kirjallisuudesta ja kulttuurista ylipäänsä. Niiden kautta romaaneihin tulee syvempiä tasoja ja ne myös paljastavat henkilöiden luonteista uusia puolia.
Tarinointi on myös osa huumorin rakentumista Mannisen romaaneissa. Huumori ei synny niinkään hassuista tapahtumista vaan siitä miten tapahtumista kerrotaan toisille. Salaviisas ja nokkela dialogi onkin se, missä kirjailijan huumori parhaiten pääsee esiin. Ihmiskuvaajana Pirjo Manninen on myötäelävä ja ymmärtävä, hänellä on myös silmää ihmisten pikkuheikkouksille. Ehkä tässä onkin juuri se Mannisen romaanien lumo, joka kantaa vuosien yli: lempeä ja ymmärtävä huumori, joka antaa tilaa ihmisten inhimilliselle hyvyydelle?
– Tuija Lassila –
Viimeksi päivitetty 28.12.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011
