Manninen, Teemu

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Kuva: Leena Lahti

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Luottamustehtävät ja jäsenyydet

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Muut teokset (kuvittajana)

Tyyppi

fyysinen teos

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Muut teokset (kääntäjänä)

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Elämäkertatietoa

Teemu Manninen (s. 1977) on helsinkiläinen runoilija ja kirjallisuudentutkija sekä Tuli&Savun verkkolehden päätoimittaja. Hänen esikoisrunokokoelmansa Turistina täällä ilmestyi vuonna 2004 ja toinen kokoelma Lohikäärmeen poika vuonna 2007 Tammelta. Manninen tunnetaan myös äänirunoilijana ja yhtenä ensimmäisistä suomalaisista flarf-estetiikan esittelijöistä. poEsiassa kesällä 2010 julkaistava Futurama on science fiction -triptyykki Avaruusooppera Aurinkolaivan ensimmäinen osa.

Poesia

---

Teemu Manninen on vuonna 1977 Espoossa syntynyt ja nykyään Tampereella asuva runoilija. Manninen opiskelee Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä, historiaa, filosofiaa ja latinaa.

“Ihanteeni on klassinen sivistys, mutta myös romanttinen vastarinta. Olen konservatiivinen anarkisti. Arvostan humanistista oppineisuutta: kuolleiden kielten ja kuolleiden ajattelijoiden tuntemusta ja laajaa historiallista näkemystä. Sankarini on jokainen, joka on lukenut edes yhden ennen 1700-lukua kirjoitetun teoksen ja aidosti pitänyt siitä. Tweedin ja hapertuneiden nahkakansien lisäksi arvostan kuitenkin myös niittejä ja kettinkejä, poliittisen radikalismin perinnettä, sekä populaarikulttuuria ihan periaatteesta sen (lähes) kaikissa muodoissa. Mielestäni yhteiskunta ei ole elinvoimainen ellei se tue kansalaisten luovuutta kaikilla niillä inhimillisen epämääräisyyden alueilla, joille kansalaiset valitsevat vaeltaa.

En kuitenkaan elättele harhaluuloja omasta asemastani. Kirjoittava ihminen on Jumalan hullu: tuhlaa aikaansa turhuuksiin, kuolleisiin unelmiin. Silti, jos voisin, korvaisin pakkoruotsin pakkolatinalla, MTV:n BBC:lla, Elviksen Dantella ja sähkökitaran Roland 303:lla.”

Lukukeskus

Tekstinäyte


ELEGIA MUN SUKUPOLVELLE

Vempainten tulva Phuketissa, kuolevia turisteja,
hyviä makkaroita, täs on mun sukupolvi,
videokamerassa tissejä ja hyviä perseitä pyyhkivän
pakkotyöllistetyn kääpiön tarina,

lystikäs hengen ja materian suhde taustalla
luonnonkauniita lajikuolemia, stroboja,
elektroninen xtaasi, sporttinen blondi
ja urheilufriikki, jonka

verkkopersoonallisuudella ei ole oikeita tunteita,
tunteet ovat kehittyneet kymmenien
miljoonien vuosien aikana, meidän
on ollut pakko oppia englantia

työporukalla samalla kun Kaivohuoneella
sinkkujen pikkujouluissa Jumala on itse kumonnut
itsensä “jotain alta minuutissa”: isät opasti,
äidit teki likaisen työn, uskonnon siipi

katki, tieteen siipeä ylistetään, meitä viillellään
saatananpalvojuudella, ja tämä on vasta alkua.
Tiedän, ei se oo mun syy: kaikki paha,
josta kannan syyllisyyttä,

olosuhteet, kärsimykset, ihmissuhteet, ne ovat
salapukuinen siunaus, jos suhtautuu oikein:
aina pitää olla joku lohikäärme,
jonka kanssa kamppailee.

Silti mua sattuu ihan vitusti enkä mä edes tiedä miksi.
Muksuina pelattiin kuurapataa pihalla.
Nyt mä taidan mennä
satuttaan itseeni sinne.


(Teoksesta Lohikäärmeen poika, Tammi 2007)


Kuolleita soluja muistaessa

Solujen kierron päättyessä
linja-auto kiitää aamukymmeneltä
kantaen vastasyntynyttä sielua
sarastuvassa maisemassa.

Tässä kosmisen säteilyn
ja menneiden elämien ristipaineessa,
seitsemän vuoden välein samassa jamassa,
onko torjunta vatsan kaiherrusta aamukahvin jälkeen?

Entä miksei neroutemme keksi pilleriä
tähän matkapahoinvointiin kun kuskimme
kaahaa meitä ruumiista toiseen
tietoisina ainoastaan muististamme,

talvirenkaista rouhimassa teiden tuoretta pintaa?
Kenties sielu ei vaella ilman kitkaa,
mutta mätänevät pellot, lehtiniljaiset hiekkatiet
odottavat jo lumimyrskyä.

Ei enää tätä kiduttavaa syksyä.
Kuulkaa minua, oi vaeltavat pilvet,
taivaalliset kammat: laskekaa yllemme
nirvanan vihje, jumalten hilse.


(Teoksesta Turistina täällä, Tammi 2004)