Sandström, Tuula

Rahani revin (pienikokoista tuohta) lukion englanninopetuksessa Turun Lyseossa. pakko heti kuuluttaa että kammoksun sitä stereotypiamaikkaa rintarosseineen ja henkisine vekkihameineen - toivottavasti jo sukupuuttoon nääntymässä oleva laji, ojossa olevine etusormineen kaikkineen. Rakastan nimittäin työtäni nuorten parissa. Ja heillehän olen useimmat romaanini kohdentanut.
Viimeiset parikymmentä vuotta olen siis ollut myös ammattikirjailija. Kevääseen 2003 mennessä olen kirjoittanut 17 kirjaa ja 6 näytelmää. Pääosa tuotannostani muodostuu toistaiseksi nuortenromaaneista, lasten- ja varhaisnuorten kirjoista. Uutta Sinisilmä -sarjaani nimitän tietoisesti kokoperheen romaaneiksi. Kustantajani on WSOY, Suomen isoin ja vaativin. Draama kiinnostaa enenevästi; näytelmääni Syreenipuisto on esitetty sekä Turun kaupunginteatterissa että Keravan teatterissa. Palkintoja olen saanut näytelmäkirjoituskilpailuissa; mm. Majaoja-säätiön valtakunnallisessa lastennäytelmäkilpailussa (toukokuussa 2003), jossa 134 näytelmästä oli 6 palkitun joukossa kunniamaininnalla. Toivottavasti Peikko Joka Pelkäsi Pieniä Lapsia avaa ovia maamme lastenteattereihin.
Runoja on pöytälaatikko pullollaan, "voi-kun-ehtis" -lappu luukulla. Toistaiseksi yksi julkaistu runokokoelma Kipua ja kiimaa (1988) sekä tekstejä parissakymmenessä antologiassa.
Yksityiskohtainen luettelo tuotannostani ja muusta toiminnastani kirjallisuuden ja lukutottumuksen edistämiseksi löytyy Kirjailija- ja Tuotanto-linkkien takaa.
Edelleenkin hinku trapetsitaiteilijaksi: harrastuksistani noukkisin esille 2 vuotta judoa ja 14 vuotta ju-jutsua (esitellessäni romaania Tatamin teloittaja karkotin kirjastotätejä tuoleiltaan kertomalla olevani "koulutettu kuristaja" - suurta yleisöystävällistä liioittelua!). Olen ampunut pienoispistoolia ja ilmapistoolia suomenmestaruustasolla. Minua katsastettiin jo olympiavalmennettaviin, mutta aloin odottaa kolmatta tytärtäni ja jouduin muutaman leirin ja kilpailun jälkeen jättämään kilpa-ammunnan väliin. Sen jälkeen tulivat kuvioihin squash, golf ja laskettelu - huimaa menua pohojalaaselle, jonka ainoa lapsuusmäki oli kolmisen metriä sorakuopan pohjaa. Laskettelen edelleen, poistan jyrkänteenpelkojani laskemalla alas niitä Lapissa ja Alpeilla. Kuntolajeina nykyään sulkapallo ja lentis. Itse asiassa olen Luojan lahja lentopallolle: venytettynä 153 senttiä. Pelaan kahdessa puulaakissa: Turun Opet ja Henriikat, jonka perustin joukkueeksi Nousiaisiin, nykyiseen kotipitäjääni.
Olen asunut Nousiaisissa jo neljännesvuosisadan. Kotikuntani arvosti kirjailijantyötäni niinkin suuresti että sain syksyllä 2002 ottaa vastaan kunnan ensimmäisen Henrik-tittelin; Nousiainenhan tunnetaan Pyhän Henrikin luitten ensimmäisenä pysähdyspaikkana, ja piispa Henrik koristaa kunnan vaakunaa. Seuraavan tekstin omistan nykyiselle kotiseudulleni:


Nousiaisten Henriikka
2002

Tämä
melkein kalastajantytär Pietarsaaresta,
laulavan teurastajan tyttärentytär
Peräseinäjoelta
on päätynyt pyhien luitten lämpöön.
Käenpoika
kulttuurin kehdossa.


Tärkeimmiksi ansioikseni kuitenkin luen kolme tytärtäni: Johanna Heli-Tuulia, Taru Pipsa Paulina ja Tiia-Tytti Anniina - Hete, Papu, Titi. Heli-Tuulia kirjoitti 14-vuotiaani runon, jonka näin vasta julkaistuna antologiassa Kitara mun sielussain. Naiivin hartaasti toivon sen olevan totta:


Ä i d i l l e

Opetat mitä on ihmisyys
ja mihin elämää ei kannata tuhlata:

Et koskaan kasvanut aikuiseksi
ja niin minuunkin jäi lapsen katse.

Pidät iloa hengissä,
ihmiset tulevat lähellesi hengittämään.


Intohimojani ovat seikkailu, matkusteleminen ja vieraat kielet; reissaan yleensä yksin. Pikaluettelona eksoottisimmat: matkat Intiaan ja Nepaliin; yksi kesä Etelä-Kiinassa; yksi Filippiineillä, jossa eteläisen Cebun saarella minut melkein kidnapattiin ja pohjoisen Luzonin saarella Etelä-Kiinanmeren pohjaimu vei melkein mukanaan; pitkät rupeamat Indonesiassa (opin jopa puhumaan bahasa indonesiaa, eräänlaista lingua francaa, yhteistä "esperantoa" 200 erillisen saaren väestölle) ja seuraava koko kesä hotellin vankina Karachissa, Pakistanissa. Syksyllä 2000 vietin loka- ja marraskuun Beninissä, Saharasta etelään: olin kulttuurikeskus Villa Karon ensimmäinen kirjailijastipendiaatti. Beninhän tunnetaan entisenä orjarannikkona, amatsonisotureitten ja voodoon tyyssijana sekä maailman pahimpana moskiittoalueena ja meikäläisellä vielä tappava skorpioni huoneessaan! Kesän 2001 vietin Mexicon eteläosassa, Oaxacan valtiossa, levottomalla alueella jossa alkuperäisintiaanit penäävät oikeuksiaan.
Trapetsilla keinuminen kutsuu puoleensa kotimaassakin. Puuttuva itsekritiikki ja pysyvä budjettivaje vie lavalle ja viestimiin. Olen mm. saanut juontaa Suomen kirjailijaliiton 100-vuotisjuhlagaalan, edellisestä vastasi vuosisataa aiemmin Eino Leino. Lukemattomilla kirjoittajakursseilla, koulu- ja kirjastovierailuilla pyrin omalta osaltani edistämään kirjallisuuden ja lukemisen asiaa. Ajankohtaisiin asioihin olen syksystä 2002 saanut ottaa kantaa Turku TV:n suorassa lähetyksessä Viikon Viisastelijat. Keväällä 2002 putosin vasta loppukarsinnassa (50 viimeisen joukossa 2500 hakijasta; ikärasismia, väitän naureskellen) Posion Suuri Seikkailu -tapahtumasta. Tarpeen tullen minä vaikka laulan, yleisön pyynnöistä huolimatta.
Lähes tulkoon aina signeeraan kirjani sanalla "Ilolla". Ulkomuistista heitä kauan sitten kirjoitetun tekstin:


Enää en huoli kompassia.
On jännittävää huomata
minne on ollut menossa.
Ja ohittaessani jäävuorta
kiljun riemusta.


Pätee toivottavasti edelleenkin.

Ilolla,
Tuula Sandström
kirjailija