Toijala, Anneli

Lapsena hankittu innokas lukuharrastus on saanut minut kiintymään kieleen ja sillä tavoin ilmaisemaan itseäni. Varhaisia omia tekstejä olivat päiväkirjat, kirjeet ja luokkalehdet. Kielen suullinen ja kirjallinen vivahteikas käyttö on ollut työvälineeni opetustyössäkin. Tampereella on hykerryttävän hauska oma tampereen kieli, jota ei sanota murteeksi, ja jota olen innolla käyttänyt kirjoissanikin, sillä kolmannen polven tamperelaisena mielestäni hallitsen sen aika hyvin. Elämänohje vanhaan tamperelaiseen tapaan: Rahojas älä paakkelseihin tärvää, kyä riävämpytky piisaa äläkä kovin alja pleetaileen kaljan kanssa ettei tu lyhkönen vanhuus.

Niinpä murteet kiinnostavat minua, ja lukijoiden "iloksi" olen kirjoissani käyttänyt esimerkiksi Savon murretta, josta jotain opin ollessani nuorena useita vuosia Savossa opettajana. Kirjoissa Punainen maa, valkea meri ja Merten takaa tulleet kuvitan henkilökuvia mm. Oulun ja Kainuun murteilla sekä Vienan Karjalan kielellä, joita en hallitse mutta joita yritin oppia kirjoista. Mukana hiukan venäjän kieltäkin, jota en ollenkaan osaa. Nuorten kirjassa Filmaus seis käytin paljon nuorten kieltä slangia, joka sekin piti opetella. Ihminen on yleensä puheensa leimaama. Kun kuulet hänen puhuvan, tiedät jo jotain hänestä. Hyvin paljon kirjoissa rakastan kuitenkin kaunista hyvää suomen kieltä ja kärsin joskus sen huolimattomasta käytöstä. Siinä en taida olla ihan ajan hengessä.

Milloin ja miten minusta tuli ns. oikea kirjailija? Noin 30 vuotta sitten olin saanut päähäni koetella taitojani Tampereen kaupunginkirjaston jokavuotisessa kirjoituskilpailussa. Novellini sai kolmannen palkinnon ja silloin ajattelin, että ehkä sittenkin osaan muutakin kuin opastaa toisia kirjoittamaan. Seuraava yritys kustantajan kilpailuun tuotti kirjan. Jäin koukkuun. Esikoiskirjailijana en ollut enää nuori yms. tarvittavaa, mutta nyt ajattelin niin kuin Paulo Coelho sanoi myöhään aloittamisestaan: ...totuus on että aloitin juuri oikealla hetkellä sillä en olisi pystynyt tekemään sitä aiemmin. Paljon on kirjoittamisessa kiinni itsetunnosta. Itsekritiikki esti monta uneksittua asiaa toteutumasta. Mutta tulihan luetuksi paljon hyviä kirjoja.

Rohkeutta on nähdä miten asiat ovat (Simone Weil). Kirjojani varten olen tarvinnut koko kirjoitamisen ajan kantavan asian, Kaupunginosan purkamisen (Amuri), opettajien pahoinpitelyn (Liitupiirit). Kirjoitushetkellä kokemani kriisin tai murroksen olen tapahtuma-ajaltaan toisinaan taaentanut. Työttömyyden kuvauksen vein 30-luvulle (Kaikki elämäni päivät) luonnonsuojelun saturomaaniin vuoteen 1800 (Silkkikengät ja höyhenviitta) ja Punainen maa, valkea meri sekä sen jatkon Merten takaa tulleet näin paljolti pakolaistarinana, mutta 1918-19.

Nuorten kirjani lähtivät kyllä eteeni osuneista nuorista itsestään. Ensimmäinen kirja Filmaus seis! alkoi kokonaisesta luokasta. Useimmissa on muuten pohjana oppilaan tarina. Oli hauskaa, sitäkin, pyristellä heidän joukossaan ja yrittää ties mitä jekkua saadakseni heidät oppimaan jotakin oleellista - tai sitten ei. Muutama pakollinen viikko koulussa tekisi kenelle tahansa aikuiselle terää.

Ikävä kyllä kirjoitan myös hitaasti. Enimmät kirjat tein työn ohella. Taustojen, ajan ja paikan, vuoksi etsin faktoja ja sitten kiinnostun niistä ja aluksi lentelen edestakaisin kuin perhonen lampussa. Lempisanani onkin: Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista. Olen aikasyöppö - jos ja kun toimeen ryhdytään.

Syvimmältäni olen aina ollut se pieni tyttö, jonka oli opittava leikkimään yksin. Ja sitäpaitsi hyvin tunteellinen. Kirjoitan joskus niin että itseäni itkettää. Mutta siinä asiassa en ole tietämäni mukaan yksin. Toisaalta olen hyvin sosiaalinen, haluan olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Kiinnostun herkästi heidän olemisistaan, kuuntelen, vai niin, mielenkiintoista..kyselen...Miksikäs ei? Minuthan koulutettiin kyselijäksi!

Makuasioita:

Merkitään nyt ensin kirjallisuus. Alussa oli Anderssen ja kootut sadut, ehdottomasti, sitten koko skaala Mary Marckit, Anni Swanit, Zane Grey ja kumppanit, Anni Polvaan ja Gösta Berlingiin asti. Järisyttävä Saima Harmaja, Meriluoto ja Viita, joka tuli kuten äitinikin Pispalasta. Onneksi kirjasto on ollut aina lähellä. Kaiken lukemisen kautta siihen välttämättömyyteen, että aina pitää olla saatavilla kirja, jota juuri sillä hetkellä lukee. Kirja on illalla viimeinen ennen lampun sammuttamista. Kirjan tulee sisältää tarina, olla kaunista kieltä ja antaa elämys, liikuttaa tunteita. Ranskalaiset Margaret Duras, Jean Rouaud ja Andrei Makine ovat nyt suosikkejani sekä Margaret Atwood. Kestosusikkejani ovat John Irving ja Isaac Bashevis Singer. Viime aikaisia vaikuttavia lukuelämyksiä ovat olleet esim. Paulo Coelhon Alkemisti ja Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjo. Maailmahan on täynnä loistavia kirjoja ja uusia tulee koko ajan. Onneksi on lukevia ystäviä, joilta saa vihjeitä. Jos pitäisi mainita vain yksi unohtumaton kirja, niin se on Kalevala. Siinä on ihan kaikki.

Musiikki ei ole minulle yhtä selvä asia kuin kieli. Soitan kehnosti ("kuin kunnon kristitty: oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee"). En koskaan jaksanut harjoitella tarpeeksi. Lempisoittimeni, siis kuunneltuna, on sello. Edgar Elgarin sellokonsertto aiheuttaa aina väristyksiä, samoin Prokofievin baletti Romeo ja Julia. Savonlinnassa olen kokenut aina suuria elämyksiä. Luulin, ettei oopperaa voi missään muualla kokea niin vahvasti kuin siellä, kunnes tuli ooppera Lentävä hollantilainen Aura-joen rannalla elokuun täyden kuutamon alla.

Kuvataide: Käyn mielelläni taidenäyttelyissä ja -museoissa. Valtava kokemus oli nähdä Berliinissä Valtion museossa ns. Pergamon alttari: kymmeniä antiikin veistoksia valkoisesta marmorista suurissa temppelirakennelmissa. Muuten minuun vaikuttavat taideteoksissa eniten värit. Jos hyvä haltiatar täyttäisi vain yhden toivomuksen, haluaisin ehdottomasti Helene Schjerfbeckin työn! Joskus kuvittelen, että jos olisin voinut opiskella kuvataidetta, osaisin maalata jotain! Onneksi en ole. Minä olen tosin visuaalinen kirjoittaessanikin. Minun pitää "nähdä" miljööt ja maisemat voidakseni kuvata henkilöt niissä. Siinä auttaa ns. säilyttävä mielikuvitus, jollainen minulla mielestäni on.

Elokuva on visuaalista taidetta mutta myös kieltä ja tunnetta. Monista minua koskettaneista elokuvista tulee mieleen Korppi sylissä ja Kuolema Venetsiassa. Listalle pääsevät myös Fassbinderin ja Woody Allenin elokuvat, tai Jumala pysähtyi Eboliin, Amelie, Hiljaiset sillat. Sama juttu kuin kirjojen kanssa: uusia hyviä filmejä tulee lisää ja vanhojen uusintoja. Pitäisi käydä useammin elokuvissa.

Teatterielämyksistä nousee nyt mieleen Kuningas Lear ja Lasse Pöysti ja toinen ruotsalaisen Riksteaterin esittämä Lear teatterikesässä vuosia sitten.

Fiktiivinen henkilö johon voisin samaistua? Enpä taida muistuttaa ketään. Miten olisi täyttä fiktiota oleva kirjojeni Elsa Mari? Tai Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, joka kiusasi niin perinjuurin Väinämöisen ja Joukahaisen! Muuten olisi eduksi, jos olisin nuori ja kaunis ja asuisin vanhassa kansakoulussa (ei sentään sitä!), vanhassa myllyssä, kartanossa tai saaressa merellisessä (ei sekään, pelkään paljoa vettä alapuolellani).

Kiehtova historiallinen henkilö: Ehdottomasti Minna Canth. Ihailen hänen vitaalisuuttaan, tarkkanäköisyyttään ja uskallustaan rankan arvostelunkin alaisena tuoda esille epäkohtia, joista eräät ovat yhä olemassa. Ja samalla olla laaja-alainen kulttuuri-ihminen moneen suuntaan. Olisipa upeaa olla niin paljon aikaansa edellä kuin hän oli. Ja uskaltaa.

Aikakausi joka kiehtoo on ollut 1900-luvun alku, Jugend-tyyli, art nouveau, rakennukset, huonekalut, esineet. Kaunista kaikki. Myös 1920-luvun on täytynyt olla mielenkiintoista aikaa kahden maailmansodan välissä.

Minulle mieluisin paikka on Tampere. Olen syntynyt ja kasvanut tähän kaupunkiin ja poissaolovuodet nuorena vain kiteyttivät sen, etten voi olla muualla kotona. Olen kohtalaisen ylpeä siitä, että tunnen kaupungin menneisyyttä ja se taustana olen seurannut monen asian muuttumista. Kirjoissani on miljöönä usein Tampere, aina 1800-luvulta tähän päivään asti. Mustamakkaran kiintiökään ei ole vielä täyttynyt. Ulkomailla olen viihtynyt Sveitsissä ja siellä mieluinen paikka on Luzernin kaupunki ympäristöineen. Fantasiamaailmassa taas Tylypahkassa voisi olla jännittävää käväistä. Katsoisin mielelläni huispausottelua. Ellei siellä sitten olisi liian jännittävää. Olen hiukan pelokas kauhuihin nähden.

Kyllä minua usein ärsyttää monikin asia. Minusta on sietämätöntä nähdä ympäristön hulvatonta tärväämistä. Ihmiset eivät pysty pitämään kädessään mitään ylimääräistä seuraavaan roskikseen asti. Ne jaksavat kantaa täydet pullopakkaukset mutta eivät tyhjää pahvikoteloa. Mikä tahansa syömisen kääre on ylipääsemättömän raskas. Kukkaistutusten turmelemisesta taas voi syyttää vain alikehittyneitä aivoja. Seinätöhräysten tekijöistä en voi sanoa mitään painokelpoista. Adrenaliini nousee varmasti jos puhuja esim. tv:ssa niinkuttelee ja käyttää elikkää kuin nuijaa ja laji sinänsä ovat velttokurkkuiset ääntelijät. Päiväni kirkastaa iloinen kohtelias henkilö, sen parempi jos on nuori ja miespuolinen! ja myyjä joka kohtelee minua kuin vip-asiakasta eikä heti sinuttele kuin kumminkaimantytär. Ja kun joku kertoo lukeneensa hyvän kirjan ja suosittelee sitä minulle ja kirja osuu makuuni.

Olen luonteeltani pessimistisrealistinen ja saan siitä moitteita. Muuttumisleikissä haluaisin muuttua aurinkoiseksi optimistiksi, saada lujan itsetunnon, minun on esimerkiksi aina ollut vaikeaa luovuttaa käsikirjoitusta ensimmäiselle ja ainoalle lukijalle, kustannustoimittajalle. Eikä kärsivällisyyskään olisi pahitteeksi, varsinkin mitä tulee työhuoneen kaaoksen järjestämiseen.

Paheitakin on: keksipaketit ja ristikot. Olen myös liian aulis antamaan neuvoja, se kuulema johtuu opetustaustastani mutta luulen sen olevan synnynnäisen vian. Melkein synnynnäinen vika on älytön ukkosen pelko. Siitä syytän lapsena koettuja sodanaikaisia Tampereen pommituksia. Muuten pelkään pimeää metsää ja suuria suruja.