Heikkilä, Lasse
Elämäkertatietoa
Yo 1945
Opintoja Helsingin yliopistossa
Virkailijana Helsingin kaupunginkirjastossa
Kauppalehden avustaja ja kirjallisuusarvostelija
Lasse Heikkilä syntyi Kiikoisissa, mutta joutui jo vauvana enonsa perheeseen Tampereelle, koska hänen äitinsä kuoli lapsivuodekuumeeseen. Kun eno kuoli, Lasse muutti kasvattiäitinsä kanssa Helsinkiin. Kasvattiäidin kuolema v. 1940 oli Lasselle raskas kokemus. Hän jäi tavallaan orvoksi jo toisen kerran. Vaikka hänen biologinen isänsä eli, heidän välinsä olivat etäiset. Heikkilä vietti myöhemmin aikaa satakuntalaisten sukulaisten luona, mutta ei juuri viihtynyt maaseudulla. Hän asui v. 1950-51 Köyliössä, jossa hänen ensimmäinen vaimonsa toimi opettajana.
Heikkilä oli yhdessä Lassi Nummen kanssa ensimmäisiä suomenkielisiä modernisteja. Molempien esikoisrunokokoelma ilmestyi v. 1949. Heikkilä oli saanut vaikutteita ruotsalaisilta fyrtiotalisteilta, Gunnar Ekelöfiltä, Erik Lindegreniltä, Karl Vennbergiltä ja Maria Wineltä, joiden runojen käännöksiä hän julkaisi Miekkalintu-teoksensa yhteydessä.
Nuorelle Heikkilälle oli tärkeä Urania-keskustelupiiri, johon kuuluivat mm. Lassi Nummi ja Kai Laitinen. Osmo Pekonen kertoo Urania-piiristä teoksessaan Marian maa: ” Tunnelma oli samalla kertaa sekä hilpeä että intensiivinen. Korkealentoisissa keskusteluissa vilahtelivat niin antiikin klassikot kuin kirjallisuuden avantgardistit, filosofian, musiikin ja taiteen ideat – mutta ei niin mikään profaani kuin vaikkapa puoluepolitiikka.”
Heikkilä oli mukana muissakin filosofisissa keskustelupiireissä. Helsingin kaupunginkirjastossa kokoontui piiri, jonka henkinen johtaja oli loogikko ja filosofi Uuno Saarnio. Erityisesti äärettömyyden teoriaa tutkineella Saarniolla oli suuri vaikutus Lasse Heikkilään, ja hän hankki Heikkilälle työpaikan Rikhardinkadun kirjastosta. Heikkilä oli hyvin kiinnostunut matematiikasta ja äärettömyyden ongelma askarrutti häntä elämän loppuun saakka. Pekonen kirjoittaa Marian maa –kirjassaan, että Heikkilä halusi löytää uuden runokielen, ”koetti venyttää kielen rajat äärimmilleen, saada aikaan repeämän arkikielen tajuamassa todellisuudessa ja avata näkymän korkeampaan todellisuuteen”.
Lasse Heikkilä joutui sotaan 17-vuotiaana koulupoikana ja osallistui mm. Ihantalan taisteluun 1944. Hän ei juuri puhunut lähimmilleen sotakokemuksista, mutta niiden karvaus purkautui runoina, jotka löydettiin runoilijan jäämistöstä ja julkaistiin v.1999 teoksena Balladi Ihantalasta. Kokoelmassa 26 kaatunutta sotilasta kertoo oman tarinansa.
Heikkilä oli kiinnostunut katolisesta uskosta ja oleskeli jonkin aikaa luostarissa Ranskassa. Hän ei koskaan liittynyt katoliseen kirkkoon, mutta katolisen uskon ja etenkin Neitsyt Marian merkitys näkyy hänen Terra Mariana -kokoelmassaan.
Lasse Heikkilä kuoli 36-vuotiaana Nikkilän mielisairaalassa. Kuolinsyytä ei saatu selville.
Opintoja Helsingin yliopistossa
Virkailijana Helsingin kaupunginkirjastossa
Kauppalehden avustaja ja kirjallisuusarvostelija
Lasse Heikkilä syntyi Kiikoisissa, mutta joutui jo vauvana enonsa perheeseen Tampereelle, koska hänen äitinsä kuoli lapsivuodekuumeeseen. Kun eno kuoli, Lasse muutti kasvattiäitinsä kanssa Helsinkiin. Kasvattiäidin kuolema v. 1940 oli Lasselle raskas kokemus. Hän jäi tavallaan orvoksi jo toisen kerran. Vaikka hänen biologinen isänsä eli, heidän välinsä olivat etäiset. Heikkilä vietti myöhemmin aikaa satakuntalaisten sukulaisten luona, mutta ei juuri viihtynyt maaseudulla. Hän asui v. 1950-51 Köyliössä, jossa hänen ensimmäinen vaimonsa toimi opettajana.
Heikkilä oli yhdessä Lassi Nummen kanssa ensimmäisiä suomenkielisiä modernisteja. Molempien esikoisrunokokoelma ilmestyi v. 1949. Heikkilä oli saanut vaikutteita ruotsalaisilta fyrtiotalisteilta, Gunnar Ekelöfiltä, Erik Lindegreniltä, Karl Vennbergiltä ja Maria Wineltä, joiden runojen käännöksiä hän julkaisi Miekkalintu-teoksensa yhteydessä.
Nuorelle Heikkilälle oli tärkeä Urania-keskustelupiiri, johon kuuluivat mm. Lassi Nummi ja Kai Laitinen. Osmo Pekonen kertoo Urania-piiristä teoksessaan Marian maa: ” Tunnelma oli samalla kertaa sekä hilpeä että intensiivinen. Korkealentoisissa keskusteluissa vilahtelivat niin antiikin klassikot kuin kirjallisuuden avantgardistit, filosofian, musiikin ja taiteen ideat – mutta ei niin mikään profaani kuin vaikkapa puoluepolitiikka.”
Heikkilä oli mukana muissakin filosofisissa keskustelupiireissä. Helsingin kaupunginkirjastossa kokoontui piiri, jonka henkinen johtaja oli loogikko ja filosofi Uuno Saarnio. Erityisesti äärettömyyden teoriaa tutkineella Saarniolla oli suuri vaikutus Lasse Heikkilään, ja hän hankki Heikkilälle työpaikan Rikhardinkadun kirjastosta. Heikkilä oli hyvin kiinnostunut matematiikasta ja äärettömyyden ongelma askarrutti häntä elämän loppuun saakka. Pekonen kirjoittaa Marian maa –kirjassaan, että Heikkilä halusi löytää uuden runokielen, ”koetti venyttää kielen rajat äärimmilleen, saada aikaan repeämän arkikielen tajuamassa todellisuudessa ja avata näkymän korkeampaan todellisuuteen”.
Lasse Heikkilä joutui sotaan 17-vuotiaana koulupoikana ja osallistui mm. Ihantalan taisteluun 1944. Hän ei juuri puhunut lähimmilleen sotakokemuksista, mutta niiden karvaus purkautui runoina, jotka löydettiin runoilijan jäämistöstä ja julkaistiin v.1999 teoksena Balladi Ihantalasta. Kokoelmassa 26 kaatunutta sotilasta kertoo oman tarinansa.
Heikkilä oli kiinnostunut katolisesta uskosta ja oleskeli jonkin aikaa luostarissa Ranskassa. Hän ei koskaan liittynyt katoliseen kirkkoon, mutta katolisen uskon ja etenkin Neitsyt Marian merkitys näkyy hänen Terra Mariana -kokoelmassaan.
Lasse Heikkilä kuoli 36-vuotiaana Nikkilän mielisairaalassa. Kuolinsyytä ei saatu selville.
Tekstinäyte
Kevät risahteli hänen anturoittensa alla. Alastomat puut reunustivat jäähileistä tietä, mutta illan viileässä kuulakkuudessa ja taivaan viheriässä asui kevät, iltatähti tuikki metsän reunan yllä.
Hän käveli pitkin, varmoin askelin ja nautti hiekasta, lumettomista pelloista, menneen syksyisestä sängestä niillä. Hänen katseensa oli vakava ja etsi. Jokaista tielle tuovaa sivutietä hän tarkasti, mutta ketään ei näkynyt. Kun hän jo aikoi kääntyä palaamaan, hän näki tytön. Koko olemuksellaan hän oli odottanut tätä näkyä ja nyt hän pelästyi ja olisi halunnut paeta. Paeta suinpäin, jonnekin, metsään, sivuteille, minne vain. Mutta se oli myöhäistä. Hän oli päättänyt kohdata tytön. Hän oli päättänyt kestää. Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi itsensä päätösvoimaiseksi. Mutta kaaoksen tunnosta hän ei vapautunut. Hän tahtoi siitä vapautua. Siksi hän kulki suoraan tytön luo, kohtasi tämän. Molemmat pysähtyivät, ja hän sanoi tytön silmiin katsoen:
Hän käveli pitkin, varmoin askelin ja nautti hiekasta, lumettomista pelloista, menneen syksyisestä sängestä niillä. Hänen katseensa oli vakava ja etsi. Jokaista tielle tuovaa sivutietä hän tarkasti, mutta ketään ei näkynyt. Kun hän jo aikoi kääntyä palaamaan, hän näki tytön. Koko olemuksellaan hän oli odottanut tätä näkyä ja nyt hän pelästyi ja olisi halunnut paeta. Paeta suinpäin, jonnekin, metsään, sivuteille, minne vain. Mutta se oli myöhäistä. Hän oli päättänyt kohdata tytön. Hän oli päättänyt kestää. Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi itsensä päätösvoimaiseksi. Mutta kaaoksen tunnosta hän ei vapautunut. Hän tahtoi siitä vapautua. Siksi hän kulki suoraan tytön luo, kohtasi tämän. Molemmat pysähtyivät, ja hän sanoi tytön silmiin katsoen:
- Tässä olen, tämänkaltainen olen, sellainen, miltä näytänkin enkä sitten yhtään mitään muuta.
Hän tuhautti puheensa päätökseksi ikäänkuin vihaisena. Ja hän olikin vihainen. Vihainen itselleen, maailmalle, kaikelle. Siksi, että hän tunsi olevansa niin mahdoton, kelvoton, avuton.
Tyttö katsoi häneen tutkivasti, hämmästymättä. Vaikeni. Poika jatkoi:
- Miksi et puhu? Kaikki riippuu sinusta. Et tiedäkään, miten kaikki. Et kysy mitään?
- Mitä sinulla on?
- Mitä minulla on? Niinkö? Penseys. Ikävyys. Ristiriitaisuus. Huumeen tarve. Paon halu. Inho. Vastenmielisyys. Kireys. Paha maku kaikkialla. Riittääkö?
Tyttö nyökkäsi ja sanoi:
- Tarkoitin kysyä, mikä sinua vaivaa. Mutta kuulinhan sen. Lähtekäämme. On kylmä seistä. On kuljettava.
Poika ojensi käsivartensa, mutta tyttö ei edes vilkaissut siihen. Tie kulki läpi metsän kaistan, kävi yli kallion, jolta kaupunki näkyi. Sinne korkealle he pysähtyivät. Katselivat.
- Siinä se on, poika sanoi. Kaupunki. Talot, kadut. Näyttämöt ja elokuvat. Kodit ja työpaikat. Todellinen kaupunki, kuten näyttää. Todelliset kadut, todelliset talot. Todelliset kodit ja huvittelupaikat, todelliset teatterit, todelliset, kovat työpaikat. Todelliset kadut, jotka johtavat todellisiin koteihin. Rikas, elävä, monimuotoinen kaupunki. Anna minulle tämä kaupunki.
Todellinen elämä.
Tyttö katsoi vakavasti poikaa ja poika siirsi katseensa pois. Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön, hän vain tunsi tämän tutkivan katseen syöpyvän lävitseen, lukevan kaiken hänestä ja se tuotti tuskaa. Mutta sitä hän oli halunnutkin. Antaa todellisen itsensä tytön nähtäväksi. Ja hän tunsi onnea siitä, että tyttö näki hänen todellisen minänsä, otti hänet sellaisena kuin hän oli, toivomatta, etsimättä mitään muuta kuin poikaa. Mutta iloa ei pojalle tuottanut se, minkä hän tiesi tytön näkevän. Se ei ollut riemun aihe, ei totisesti. Mutta tyttö uskalsi katsoa, vakavana, ystävällisenä. Moittimatta. Valheellisesti kiittämättä. Sitten tyttö puhui:
- Annan sinulle, mitä pyysit. Annan sinulle todellisen elämän. Kestätkö sen? Tahtoisit ehkä palata - se olisi myöhäistä. Ei ole paluuta sellaisesta. Oletko ajatellut? Tarkkaan?
Poika nyökkäsi.
- Ei ole mitään ajateltavaa. Minun ei tarvitse ajatella. Käyn sisään, jos kutsut. En kaipaa mitään …mitään ei jää jälkeeni. Ei koiraakaan. Kuolen - joka tapauksessa. Joko kerrankin johonkin todelliseen kuolemaan tai sitten todellisimpaan, astun elämään. Ei ole muuta kuin sinun valintasi.
(Ote kertomuksesta Tielle, Matkalla 1952)
Hän tuhautti puheensa päätökseksi ikäänkuin vihaisena. Ja hän olikin vihainen. Vihainen itselleen, maailmalle, kaikelle. Siksi, että hän tunsi olevansa niin mahdoton, kelvoton, avuton.
Tyttö katsoi häneen tutkivasti, hämmästymättä. Vaikeni. Poika jatkoi:
- Miksi et puhu? Kaikki riippuu sinusta. Et tiedäkään, miten kaikki. Et kysy mitään?
- Mitä sinulla on?
- Mitä minulla on? Niinkö? Penseys. Ikävyys. Ristiriitaisuus. Huumeen tarve. Paon halu. Inho. Vastenmielisyys. Kireys. Paha maku kaikkialla. Riittääkö?
Tyttö nyökkäsi ja sanoi:
- Tarkoitin kysyä, mikä sinua vaivaa. Mutta kuulinhan sen. Lähtekäämme. On kylmä seistä. On kuljettava.
Poika ojensi käsivartensa, mutta tyttö ei edes vilkaissut siihen. Tie kulki läpi metsän kaistan, kävi yli kallion, jolta kaupunki näkyi. Sinne korkealle he pysähtyivät. Katselivat.
- Siinä se on, poika sanoi. Kaupunki. Talot, kadut. Näyttämöt ja elokuvat. Kodit ja työpaikat. Todellinen kaupunki, kuten näyttää. Todelliset kadut, todelliset talot. Todelliset kodit ja huvittelupaikat, todelliset teatterit, todelliset, kovat työpaikat. Todelliset kadut, jotka johtavat todellisiin koteihin. Rikas, elävä, monimuotoinen kaupunki. Anna minulle tämä kaupunki.
Todellinen elämä.
Tyttö katsoi vakavasti poikaa ja poika siirsi katseensa pois. Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön, hän vain tunsi tämän tutkivan katseen syöpyvän lävitseen, lukevan kaiken hänestä ja se tuotti tuskaa. Mutta sitä hän oli halunnutkin. Antaa todellisen itsensä tytön nähtäväksi. Ja hän tunsi onnea siitä, että tyttö näki hänen todellisen minänsä, otti hänet sellaisena kuin hän oli, toivomatta, etsimättä mitään muuta kuin poikaa. Mutta iloa ei pojalle tuottanut se, minkä hän tiesi tytön näkevän. Se ei ollut riemun aihe, ei totisesti. Mutta tyttö uskalsi katsoa, vakavana, ystävällisenä. Moittimatta. Valheellisesti kiittämättä. Sitten tyttö puhui:
- Annan sinulle, mitä pyysit. Annan sinulle todellisen elämän. Kestätkö sen? Tahtoisit ehkä palata - se olisi myöhäistä. Ei ole paluuta sellaisesta. Oletko ajatellut? Tarkkaan?
Poika nyökkäsi.
- Ei ole mitään ajateltavaa. Minun ei tarvitse ajatella. Käyn sisään, jos kutsut. En kaipaa mitään …mitään ei jää jälkeeni. Ei koiraakaan. Kuolen - joka tapauksessa. Joko kerrankin johonkin todelliseen kuolemaan tai sitten todellisimpaan, astun elämään. Ei ole muuta kuin sinun valintasi.
(Ote kertomuksesta Tielle, Matkalla 1952)
Lähteitä ja viittauksia
Toim. Katriina Kajannes, Leena Kirstinä, Annika Waenerberg. SKS 2004
Pekonen, Osmo: Marian maa: Lasse Heikkilän elämä 1925-1961.
SKS 2002
Suomalaisen modernin lyriikan synty: juhlakirja 75-vuotiaalle Lassi Nummelle. Toim. Osmo Pekonen. Snellman-instituutti 2005