Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Uhri

Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Kirjallisuudenlaji

Aiheet ja teemat

Tarkka aika

Asiasanayhdistelmät

Alkukieli

Tekstinäyte

Huoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat silloin tällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkuttelee vaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaan sisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.

Uunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikesta muusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisi sitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistä ihmettä.

Silmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuus pakottaa minut kohottamaan liinaa.

Pitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho on kellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistys vahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minä matkin sitä vaistomaisesti.

— Taju, pikku mies, heräätkö jo?

Mutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minusta tuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.

Istun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevat seurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?

Oi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena, ylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunut pohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuin salaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosille tuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuu laskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisesti odotuksen ja kaipuun valtoihin.

Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan voin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia, kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei mitään tarvinnut jäädä itselleni.

Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista syistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni Tajun kanssa.

Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin astuu eteen.

— Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui ymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.

— Kylläpä sinä voit kysyä!

— Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat aikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita kuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me tiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin saada lohdun — että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja vanhempiaan. Jos sen saisin — niin olisihan se mittaamatonta onnea, ikuisuuden itu!

— Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota tarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi Heikki. — Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat vielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille vain multaa!

Meidän lapsemme käy samoin! huudahdin.

Samassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti ylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat ajatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää ja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän? Autuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle, itselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä tuntematonta…!

— Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden käytäviltä. — Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me elämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö totta?

Heikki nyökkäsi.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun riemuni oli ehtynyt ja arkiaskareet tympäisseet mieleni raskaaksi. Minua vaivasi kaiken keskinkertaisuus, mitättömyys ja vaivaloisuus. Minä en voinut missään tavoittaa tarkoitusta. Enkä kuitenkaan tuntenut onnen puutetta, en erikoisesti mitään kaivannut. Kaiken tyhjyys ja oma rajoitukseni painoi minua.

— En pääse irti siitä ajatussuunnasta, josta kävelyllämme hautuumaalla puhuimme, sanoin Heikille. — Voisinhan vielä senkin sietää, että itse olen puutteellinen, tietämätön, ilman uskoa, en edes selvillä elämäni tehtävästä, vain rengas lapselleni, mutta Taju ei saisi olla sellaisen äidin lapsi.

— Tuo kaikki kuuluu alaan, joka ei parane punnitsemalla, sanoi
Heikki pyyhkien silmälasejaan.
— Niin sinä sanot, mutta se ei minua auta. Näes, minä en usko, että meidän lapsemme voi paljoakaan kohota sen yli, mitä me kykenemme tajuamaan suurinta ja aavistuksellisinta parhaimpina hetkinämme ja kaipaamaan pohjattomassa iäisyydenjanossamme.

— Puhu sinä vain omasta persoonastasi. Minulla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa siihen suuntaan, vastasi Heikki naurahtaen.

Näin pitkälle kertailin keskusteluamme muistissani, ja samalla poika äännähti, ja tuikea parahdus ilmaisi Tajun olevan täysin hereillä.

— No no, sinulla on niin perin pikkuinen suu ja kuitenkin suuri ääni. Huuda, huuda vain, maailma on niin avara.

Avasin kapalon, ja Taju venytteli ja haparoi hullunkurisen avuttomana aivan kuin avaruus tosiaan olisi ottanut hänet kämmenelleen. Käärin Tajun vaippoihin ja nostin povelleni. Mikä rauha ja tyyntymys meille kummallekin! Poika joi kiivaasti, otti ruumiini ja sieluni. Ja minusta tuntui kuin tuo ahnas avaruus, joka teki Tajun niin perin avuttomaksi, olisi henkeään pidättäen tuijottanut meihin.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Nimi

Alanimeke

perheromaani

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

314

Kustantaja