Metsäläiset

He olivat melkein jo antaneet periksi ja alkaneet katsella suopeammin kaupunkia ja sen aneemisia kesäterasseja, kun heidän talonsa vihdoin löytyi. Se oli vanha koulu, terve ja kunnostettu: putket, viemärit ja ikkunat oli uusittu puolenkymmentä vuotta aiemmin. Koulu seisoi kallionharjalla järven rannalla keskellä kituvaa kylää. Se oli paljon kauempana kaupungista kuin he olivat ajatelleet, 80 kilometriä, siksi se oli niin halpa, mutta laajojen metsäalueiden keskellä, kaunis, punainen ja suuri.
Koulua rakennuksessa ei ollut pidetty vuosikymmeniin. Tilaa oli: Sallalle suuri luokkasali ateljeeksi ja Ilkalle vanha veistoluokka työhuoneeksi. He olivat molemmat etätyöläisiä, joten kaupungissa asuminen ei ollut heille mitenkään välttämätöntä. Ilkka teki pätkätöitä ympäristöministeriön alaisen Suomen ympäristökeskuksen limnologina Pirkanmaan piirissä, ja hänellä oli kaikki tutkimusmateriaali tietokoneellaan. Työttömyysjaksoina hän pohjusteli lisensiaattityötään. Salla oli kohtuukysytty kuvittaja; hän maalasi tietokirjoihin tilattuja nelivärikuvia kasveista ja eläimistä. Joskus hän teki vähän taidettakin.
Pienemmän luokkahuoneen Salla sisusti mielessään jo olohuoneeksi, ja opettajanpäädyn makuuhuoneeksi ja vieraskamariksi - tai lastenhuoneeksi, jos hyvin kävisi. Sallasta tuntui, että talo katsoi heitä hyvällä silmällä, ja järven ympärille levittäytynyt kylä punaisine hirsirakennuksineen villavine lammaslaumoineen oli silmäähivelevän viehättävä näky. Eikä koulussa asunut sillä hetkellä ketään lumppuineen ja mustine silmänalusineen, vaan se oli tyhjä ja sitä möi kunta.
- Onko tällaista olemassakaan? Ilkka kysyi Sallalta.
- Nyt tai ei koskaan, Salla kuiskasi Ilkalle.
He maksoivat käsirahan ja panivat oman asuntonsa myyntiin. Seppo Heikkilä möi Kalevan kolmion ensimmäisenä viikonloppuna lähes pyydetyllä hinnalla, kaupunkiin oli aina tulijoita, ja seuraavalla viikolla Uuhijärven vanhasta kansakoulusta tuli nuorenparin onnenpesä.