Tulevassa maailmassa

Tyyppi

runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Markku Paasosen uusin kokoelma Tulevassa maailmassa johdattaa meidät luonnon keskelle, suomalaisen luontolyriikan omimpaan ympäristöön, metsään. Paasonen kirjoittaa metsän kuitenkin uudeksi. Tämän kirjan metsässä luonto on sulautunut teknologiaan ja kulttuuriin. Maasta kasvaa rautaromua ja oopperalevytyksiä, oksilla kukkii muovipusseja, ja mättäillä ryntäilee radioaktiivisia kuoriaisia. Se on metsä jossa luontoa ei uskalla sinutella.

Kirja näyttäisi puhuvan lopun ajoista, maailmasta "joka huojuu vielä hetken yhdellä jalalla ennen kuin kaatuu, ennen kuin halkaisee kallonsa kiveen". Vanha maailma on kumottu tunkiolle, ja roskien mukana kaatopaikalle on kasattu menneiden aikojen kirjailijoita ja filosofeja. On kuolemisen aika, ja luomakunta valmistautuu maahanpaniaisiin.

Kaiken läpäisee kuitenkin salaperäinen risun loisto, joka saa asiat näkymään uudessa valossa. Kokoelman motto kuuluu: ”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin.” Motto viittaa erään rabbin toteamukseen, että rauhan valtakunnan pystyttämiseksi ei ole tarpeen luoda täysin uutta maailmaa. Riittää että muutetaan vain hiukan tätä nykyistä: nähdään se juuri sellaisena kuin se on, kirkastettuna, säteilevänä.

Tulevassa maailmassa on ryöppyävän komea proosarunokokoelma, kyltymätön kuvaus tästä maailmasta. (Teos)

Kirjallisuudenlaji

Tapahtuma-aika

Alkukieli

Tekstinäyte

Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, tämä liiteri on juuri täs­sä, vähän vinommassa ehkä, tämä sieni kasvaa tässä, tämä horsma. Hä­mä­­­­­häk­ki on tehnyt pesän vessapaperi­rullaan, sinne se laskee mu­nan­­sa, kirjoit­­taa muistelmiaan, ensi vuonna toiset hämähäkit puhu­vat sen saavu­­tuk­sista. Kun huntu nostetaan syr­­jään, eikä toisella puo­lella ole mitään, mitä ei olisi tälläkin puo­lella. Hun­tu on käynyt tar­peetto­mak­si ja voidaan myy­dä, tei­dät voi­daan myydä, teidän to­tuu­­tenne, te olette marsu vain, pelk­kä ka­ni, äl­kää suotta na­ker­tako häk­kinne kaltereita. Nyt ha­lu­ai­sin kiinnittää huo­mi­onne näihin muo­­­­vipusseihin, joita täällä kas­­vaa val­toimenaan, ok­­sil­la keik­kuu mak­karankuoria, kaunis metsä jossa muo­vipus­sit kukkivat, ai­vot ei­vät kestä jos ne nostetaan kallosta, sydän lakkaa toimi­mas­­ta kun se ir­rotetaan rinnasta, te tiedätte mistä minä puhun, Got­teshirn, te olet­te elä­nyt jo hyvän aikaa ilman sy­dän­tä, te tie­dätte: vain täällä kär­si­mys on kärsimystä. Ei niin, että ne jot­ka kärsivät tääl­lä korotetaan kär­si­myksensä tähden toi­saal­la, vaan niin, että se mitä täs­­sä maa­il­mas­sa kutsutaan kär­­simyk­­sek­si on tu­le­vassa maa­ilmas­­sa vail­­la vas­ta­­koh­taansa ja siksi autuut­ta. Nyt minä va­lutan maalia met­sän ki­duk­­sille niin että se huk­kuu, hukkuvat vuo­­kot ja hy­ty­kät, huk­kuu Sha­ke­speare, kun se istuu tuulen kaa­ta­man koivun kyl­jellä ja polt­taa tupakkaa. Niin ei ole enää muuta kuin sinistä ja pu­naista, ripa­us vihreää, siel­lä täällä kurot­taa kurkkuaan pieni risu väri­vyö­ryn alta ja huu­taa tus­kis­saan. Ehkä asia on näin, Got­tes­hirn, te siel­lä um­peen kasvaneella hau­­­taus­maal­­­­la: vain risun loisto erot­­taa tä­män met­­­sän sii­tä, mi­tä tuleman pi­tää.


- - -


Tässä on nyt niin hyvä että minä kuolen, päätän kuolla tähän, näi­hin van­hoihin hi­ki­siin lenkkareihin, radioon joka on aina yhtä us­kol­li­ses­ti kahden kana­van välissä, keuhkoissaan kymme­nen litraa vettä tai mi­ten paljon sin­ne nyt mahtuukaan. Pen­saas­sa istuu kak­si kotta­rais­­ta jot­ka ovat lah­joit­taneet höyhenensä pois, se on sam­mu­nut pen­sas, mär­kä ja vähän unelias, ke­nossa se kuuntelee öl­jyn­­jalos­ta­mon humi­naa. Ei pi­dä yrittää enem­pää kuin mi­hin on val­mis, se ajat­­te­lee, ko­hot­­telee väsyneitä sii­piään, laskee sul­kiaan, aika ajoin on hy­vä teh­dä inventaario jot­ta tietää mitä omis­taa, on omis­ta­nut, aika­kau­det tu­le­vat ja menevät, Bob­ri­kov on enää muisto vain, mus­­te­tah­ra keller­ty­neen kirjan leh­del­lä. Nyt jos­sain syntyy aal­to, miten pik­kuinen se on­kaan, ve­den ja vaah­­don rääpäle, meren synnyttä­mänä se on täyn­nä tietoisuutta it­ses­­­tään, paisuu no­peasti, hiek­­ka pyörii vin­has­ti sen onkaloissa kun se kipuaa rantaan, heittäy­tyy ranta­vallin yli kuin palk­ka­pussin saanut ui­ma­val­voja. Sit­ten saa­vat tuta suola­päh­kinät, mitä on meren voima, saa­­vat tuta sillit ja ne pikkuiset val­koi­set ka­lat, jot­ka leivitetään ja kie­ri­­tetään suo­lassa. Tässä si­tä nyt sitten maa­taan jau­hon keskellä suo­lat­tu­na ja odo­tellaan kuin oli­si tulossa suu­rem­pi­kin muutos, vaikka vain tilk­­ka vettä siir­tyy as­tias­ta toiseen, yh­­tyvien astioi­den periaatteen mu­kai­­ses­ti. Järjestel­män ener­­gia py­syy samana, al­ku­­aineet pysyvät, pen­sas pysyy ikui­ses­sa tu­lessa, mär­känä ja vähän sur­keana, Gautama sen juu­­rel­la pureske­lee pork­ka­naa ja piir­te­lee kepil­lä multaan porno­grafisia ku­via. Kuka nyt me­ni­si vaka­vis­saan sano­­maan kum­pi on parempi, hukkua vai kuolla ja­noon, sitä mi­nä ajat­te­len kun mietin antaako kak­tuk­­sel­le vet­tä, an­nan sil­le emmentaalia ja pari olii­via ja se seiväs­tää ne pii­keil­lään, nyök­kää kiitok­seksi. Me olem­me tappajien sukua, se sa­noo, eikä sii­hen ole mitään lisättävää ka­ritsalla ei­­kä vasikalla joiden luut on tal­le­tettu muovi­pussiin tiski­pöy­­dän alle odottamaan maahan­pa­­niaista van­han pesu­ko­neen soitta­es­­sa viimeisiä fan­faareja veriselle kää­rin­­lii­nal­­le. Tai kastiket­­­ta siinä ainakin on, jon­kin sodan kartta lie­­jui­neen ja kartusseineen. Semmoi­nen on historia, täyn­­nä lie­jua ja pel­ti­siä hök­kelei­tä, joihin heidät pas­si­­te­taan saamaan säh­kö­isku ennen paloit­te­lua. Nyt jossain syn­­tyy aal­to, uumenissaan tyt­tö jonka vat­sassa on am­piainen, nalle jon­ka sy­dä­­meen on is­ketty puuk­ko, nyt aalto on jo pie­­­nen ta­­lon kokoinen, ke­sä­mökin ehkä, se nousee ryti­näl­lä metsän­rajan ta­kaa, irrottaa sen pää­­laelta kuivu­nutta ihoa ja pa­ri kiharaista hius­ta. Ki­vet laulavat sen pauhussa, päälaki lau­laa, kot­tikärryt vajan nur­kalla laula­vat ainoan pyö­ränsä kitisevää sävelmää. Niin kiirii aalto, kiharois­­saan raudasta taot­tua fraktuuraa, pyö­­­rii yli teollisen ai­­ka­kau­den, rul­laa kokoon kaupungin kuin ma­ton, rul­laa rau­tatien ja pikku re­sii­nan. Minä pu­hun niin kuin ymmärtäisin jo­tain, sanoo ruo­ho ta­ka­pi­hal­la, ja putket, ne ne vas­ta puhu­vat­kin, pauk­ku­vat ja lotisevat, yötä myöten ta­lo­van­hus narisee aineen­­­vaih­dun­nas­ta. Se on pikku­ruinen solu kau­­­­­­pun­gis­sa, rakennetun maail­man li­­hak­ses­sa, se yrittää kovasti, tai sit­­­­­­ten se on valkois­ta ihraa ja täy­tyy laih­duttaa pois, jottei maailma ai­van paisuisi ja me­nisi tuk­koon. En ha­lu­aisi olla sen saapik­kaissa, sai­­ras van­ha räys­kä, kun asi­oi­ta aletaan panna uu­teen us­koon, se on ensim­mäis­ten jou­kossa mat­kal­la tiilen ja laudan hau­­taus­maalle, pel­­lit vi­pat­ta­en, eh­kä se pysäh­tyy matkalla poltta­maan vii­mei­set kok­sit, sa­­nat­ta naa­­­­pu­rin varaston kans­sa, vieri vie­ressä kököt­tä­en kuin tä­hän­­kin asti. Ja kun aalto tu­lee, ne rat­sas­tavat sil­lä tovin, juu­ri sen ver­ran, että en­­nät­tä­vät surra, ennättävät nau­­raa, sitten irtoa­vat ovet, ik­kunat pa­mah­­tavat rik­ki, sitten läh­tee piip­­pu ja sok­keli kum­­pikin omal­le bal­lis­ti­sel­­le ra­dal­leen. Niin on ruu­­mis aina tekemäs­sä tuhoaan, et­si­mässä aukkoa kar­tal­ta, reikää jo­hon ki­pata rasvansa ja tervansa, jo­hon kadota it­­sekin. Ja kun aalto tu­­lee, ruu­mis keinuu siinä hetken, muis­te­lee ro­see­­­ta ja auringossa mä­tä­ne­vän rak­ko­levän lemua. Sitten kuu­lu­te­taan portil­le, aukko tai­vaal­la kas­vaa nie­lais­takseen kai­ken, mitä liha on ka­­san­nut ympäril­leen, keuh­ko­pus­siensa ympärille, maksan se­kä laa­jen­tu­neen sydä­men. Oi­kea Se­mi­ramiin puu­tarha se on, lois­­kas­ve­ja se roi­kot­telee rot­­ko­­jensa yllä, ra­vis­telee sieniä ja tora­koita, kuulos­te­lee nii­den ki­ti­nää kuin ki­tii­nistä valettuja soit­to­rasioi­ta. Hyvä siinä on maa­­­­ta sydä­men puun lem­peässä var­­jossa ja kuunnel­la hau­­­dan­ta­kais­­ta radio­ään­­tä, odottaa vii­­­meis­­­­tä mah­ta­­vaa lyöntiä, jo­­ka sinkoaa pal­­lon ja rä­py­län kau­as ta­ka­ra­jan yli, sin­­­ko­aa ran­teen kah­­­dek­san luu­ta ja mo­lem­­mat ai­­vo­puo­lis­­kot. Ja kun aal­­to tu­lee, sen voi­ma on niin suu­ri, et­tä se ylit­tää kai­­ken, mitä on pu­huttu, sitä tuskin huo­maa, se tulee mul­las­sa ja ruo­­hon sie­me­nes­sä, se tu­­lee ilmaan vis­ka­tussa untuvas­sa, se tu­lee muo­­­­­vi­­kas­sin rää­pä­leessä, jo­ta tuu­­len­pyörre haki tans­si­maan ja kieput­te­lee be­­to­ni­hark­­ko­kasan yl­lä park­ki­­­paikan laidal­­la. Ra­dio on yhä ka­na­­­­vi­­en vä­lis­sä, pelk­kää akus­tista sa­det­­ta, ri­paus kat­topellin kolinaa, eikä sit­ten enää mi­tään.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

68

Kieli