Essee: Iloa elämään

Iloa elämään

Veera Mäkelä

”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.” 

Lapsuudesta kaikille tuttu lausahdus. Siihen luotti täydellisesti. Mitä tahansa sankarien tielle osuikin ja vaikka kuinka hurjia vastustajia he kohtasivat, lopulta kaikki aina kääntyisi parhain päin. Äkkiseltään mieleeni ei tule ainuttakaan satua, jonka opetus olisi, että mitä tahansa teetkin, huolet ja kuolema odottavat. Eihän lapsille voi sellaista kuvaa elämästä antaa, ja kuitenkin aikuisten odotetaan hyväksyvän tämä vääjäämättömänä faktana.

Elämän raadollisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen onkin kuin aikuistumisriitti. Jossakin vaiheessa siirrytään saduista realismiin, jonka kanssa sitten eletään loppuelämä. Synkkyys ja traagiset loput nähdään ”oikeina” ja ”tärkeinä”. Vain naiivit ja todellisuudesta vieraantuneet ihmiset uskovat satuihin. 

Jos näin on, valtaosa ainakin angloamerikkalaisista lukijoista on juuri tällaisia, sillä kirjallisuuden lajina romantiikka myy vähintään kaksinkertaisesti verrattuna muihin suosittuihin lajeihin kuten hengellisiin teksteihin (ei koskaan tule aliarvioiman Amerikan etelävaltioiden kristittyjä) ja jännitysromaaneihin. Ja mikä onkaan romantiikan perusta? Onnellinen loppu. Amerikan romanttisten kirjailijoiden liiton (Romance Writers of America eli RWA) mukaan lajilla on vain kaksi ydinvaatimusta: tarinan tulee keskittyä yhden tai useamman romanttisen suhteen kehitykseen ja sillä tulee olla onnellinen tai ainakin mieltäylentävä loppu. Tässä mielessä romantiikka onkin samaa kirjallista perimää kuin sadut, joissa myös voi tuudittautua siihen varmuuteen, että kaikesta kyllä selvitään. 

Tietenkin onnellisia loppuja on muuallakin kuin saduissa ja romantiikassa. Joskus onnea on se, ettei päähenkilö päädykään romanttiseen suhteeseen kirjan lopuksi, vaan saavuttaa tyytyväisyyden yksin ja yksilönä. Pitkän taistelun jälkeen unelmatyöpaikka saavutetaan. Lapsi syntyy komplikaatioiden jälkeen terveenä. Kauan trauman kanssa taistellut löytää rauhan. Kunhan tarinasta jää hyvä mieli, voi sen lopun laskea onnelliseksi. Romanttisessa viihteessä lopun merkitys on kuitenkin mielestäni poikkeuksellisen suuri, sillä niissä yksilön onni korostuu eikä ole riippuvainen ympäröivistä ihmisistä tai yhteiskunnan rakenteista. Historiallisesti se sitoutuu antiikin komedioihin, jotka loppuivat pääsääntöisesti hääjuhlaan. Koomisesta kaaoksesta puhjetaan uuteen, ainakin teoriassa parempaan tasapainoon ja rauha palaa. Romanttisen romaanin loppu on kultareunus, joka näkyy silloinkin, kun kaikki muu kirjassa on vielä synkkää. Lupaus auringosta auttaa kestämään ankaratkin myrskyt. 

Tuttavuuteni romantiikan ja sen lupaaman auringonpaisteen kanssa alkoi ensimmäisenä yliopistovuotenani. Luin erästä kurssia varten kaikki Jane Austenin romaanit. Kurssin päätyttyä elämääni jäi aukko: mistä lisää romantiikkaa? Nykyteknologia tuli avukseni. Pienen kaivelun jälkeen internetistä löytyi Georgette Heyer, joka kirjoitti historiallista romantiikkaa suunnilleen puoli vuosisataa, 1920-luvulta 1970-luvulle saakka. Siitä tie viihteelliseen romantiikkaan aukeni nopeasti. Heyer kirjoitti viimeisen romanttisen romaaninsa vuonna 1972, minkä jälkeen hänen ihailijansa sekä kaipasivat että kirjoittivat lisää hänen jalanjäljissään. Historiallinen romantiikka on Heyerin myötä ja jälkeen ollutkin viihteellisen romantiikan suurin ja suosituin alalaji. 

Luen pääasiassa englanniksi, mikä vain osittain selittyy sillä, että se oli pääaineeni. Romanttista viihdettä käännetään ja kirjoitetaan suomeksi nimittäin hyvin vähän, niin vähän, ettei lajille ole edes vakinaista kotimaista nimeä. ”Romantiikka” on terminä hieman hankala, koska sillä viitataan myös 1800-luvun alun kirjallisuuteen. Tuo varhaisempi romantiikka, jonka yleistyi englannissa Jane Austenin elinaikana, poikkeaa olennaisesti siitä minkä nykyään miellämme romantiikaksi. Tästä syystä olen ominut käyttööni termin ”romanttinen viihdekirjallisuus” jota olen silloin tällöin kuullut käytettävän tutkijapiireissä. Sekään ei ole tyydyttävä, mutta selkeämpi. Oma suosikkini on kuitenkin ”rakkausromaani”, käsite, jota käytetään myös Facebook-ryhmässä Rakkausromaanien ystävät.  Se vastaa hyvin englanniksi käytettyä termiä ”romance novel”.

Puutteellisesta terminologiasta huolimatta kotimaisella romanttisen viihteen kentällä on viime vuosina näkynyt elon merkkejä. Helsingin kirjamessuilla on pääsääntöisesti ainakin yksi romantiikkaan keskittyvä paneeli tai ainakin haastattelu. Fantasia- ja tieteiskirjallisuustapahtuma Finnconissa on myös vuosittain romantiikkapaneeli, jossa romanttisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajat keskustelevat näkemyksistään ja romantiikan henkilökohtaisista merkityksistä. Useat nuortenkirjailijat sisällyttävät romaaneihinsa vahvoja romanttisia elementtejä ja sivujuonia. Jopa aivan silkkaa romantiikkaa on alkanut ilmestyä, esimerkiksi Sara Medbergin 1700–1800-luvun taitteeseen sijoittuvat kirjat ja Ansa Tulivaaran nykypäivän Pohjanmaalle sijoittuva Dekolteen kääntöpiiri. Rajatapauksista merkittävimpiä ovat olleet etenkin Terhi Tarkiaisen mustaa huumoria tihkuvat kirjat ja Niina Meron Englantilainen romanssi ja Romanssin sankari.

Romantiikan hiipivä nousu ei ole näkynyt vain kirjallisuudessa vaan myös audiovisuaalisessa mediassa. Vuoden 2020 joulukuussa ilmestynyt Netflix-sarja Bridgerton nousi nopeasti ennätyksellisiin katsojalukuihin, myös Suomessa. Julia Quinnin 2000-luvun alussa kirjoittamaan kepeään romaanisarjaan perustuva TV-sarja kertoo Bridgertonien perheestä, jonka jäsenet ovat kukin päähenkilöitä omissa kirjoissaan ja löytävät rakkauden ja onnellisen loppunsa. Quinnin kirjoja on alettu sarjan suosion myötä suomentaa hurjaa vauhtia ja saatavilla ovat tällä hetkellä ainakin viisi ensimmäistä osaa.

Ja mikä olisikaan mukavampaa kuin lukea romantiikkaa keskellä pandemiaa? Bridgerton saapui Netflixiin kreivin aikaan, koronapandemian ehkä synkimmällä hetkellä. Tilanne ei näyttänyt helpottavan, kokoontumis- ja matkustuskiellot värittivät jo toista joulua ja rokotuksista vasta puhuttiin. Loppua ei ollut näkyvissä. Olen varma, että juuri sillä hetkellä kaivattiin romantiikkaa ja sen lupausta asioiden paranemisesta enemmän kuin pitkään aikaan. Ihmiset seurasivat luottavaisina pääpari Daphnen ja Simonin vaikeuksia, jotka tartunta- ja kuolematilastoihin verrattuna tuntuivat kotoisilta. Ennen kaikkea, niistä pystyi nauttimaan turvallisesti, sillä oli selvää, että kaikki järjestyisi.

Romantiikan ystävät olivat erityisen innoissaan, sillä Quinnin romaanit ovat keskeisiä historiallisen populaariromantiikan kehityksessä. Niissä yhdistyivät Helen Fieldingin Bridget Jonesin kaltainen keveys ja Jane Austenin romaanien maailma aivan uudella tavalla. Shonda Rhymesin tuottaman sarjan värikäs ja valoisa estetiikka sopii Quinnin kirjojen kepeyteen loistavasti ja näyttelijävalinnat ovat kohdallaan. Silti kyseenalaistettavaakin on. Quinnin reaktio esimerkiksi tummaihoiseen miespääosan esittäjään Regé-Jean Pageen oli rasistisesti värittynyt, etenkin kun tiedossa olivat Quinnin vuosien saatossa esittämät rasistiset mielipiteet ja haluttomuus kirjoittaa muita kuin valkoisia hahmoja. Tämän lisäksi sarjan seksikohtauksista vähintään yksi on vailla suostumusta. Herääkin kysymys, miksi juuri Quinnin kaksikymmentä vuotta vanhoista kirjoista tehtiin sarja eikä uudemmista, tiedostavammista romantiikan sarjoista kuten valtavan suosituista Sarah MacLeanin 1830-luvulle sijoittuvista sarjoista tai Tessa Daren riemastuttavista mutta samalla sydäntä riipivistä tarinoista. 

Toisaalta juuri Bridgerton-kirjat ovat kiinnostava esimerkki siitä mitä pidetään onnellisena loppuna valkoiselle, heteroseksuaaliselle pariskunnalle. Näkemykset tästä ovat muuttuneet vauhdilla kahden vuosikymmenen aikana, mikä näkyy Brigertonin kohtaamassa kritiikissä. Kiinnostavin kysymys onkin: mikä on onnellinen loppu? Yllättävän usein ne kertovat yhteiskunnan kulloisistakin arvoista. Oman lukukokemukseni perusteella lasten saaminen koettiin vielä parikymmentä vuotta sitten olennaiseksi osaksi onnellista loppua etenkin historiallisessa heteroseksuaalisessa romantiikassa, mutta nykyään se ei ole välttämätöntä. Symbolisesti lapset merkitsevät jatkuvuutta ja sitä mitä ihminen jättää jälkeensä. Viimeaikaisissa kirjoissa on näyttänyt korostuvan omien kunnianhimojen toteuttaminen ja naispäähenkilöt ovat liikemaailmassa menestyneitä yrittäjiä  ja vaikkapa koulujen tai orpokotien perustajina. Tähän näkemykseen voi toki vaikuttaa se, mitä luen – suosikkikirjailijani tuppaavat olemaan feministisiä etenkin naisten omien kiinnostusten toteuttamisen kannalta. 

Jännittävää kyllä, juuri feministit ovat aikojen saatossa kritisoineet romantiikkaa. Eivätkä aivan syyttä suotta. Vanhempi romantiikka ei ole ongelmatonta, aivan kuten eivät Quinninkään kirjat. 1970-luvulla, kun romantiikka alkoi saavuttaa nykyisen lajimuotonsa, toisen aallon feministitutkija Germaine Greer syytti lajia naisten kuvaamisesta heikkoina ja passiivisina, patriarkaatin sanelemaa mallia toteuttavina. Väite pitää paikkansa, mutta valitettavan usein Greerin kommentteihin tartutaan yhä. Romantiikan ystävät ja tutkijat puolustavat lajityypin hyviä puolia vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, vaikka luulisi, että aiheesta olisi siirrytty eteenpäin. Sisäistetty naisviha on syvällä länsimaisessa kulttuurissa ja lopulta on vain todettava, että oma onnellisuus on muualla kuin siinä mitä muut ajattelevat. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta ainakin omassa lähipiirissäni kysymys on väsymyksestä. On turhaa ajan hukkaa puolustaa naisten toimijuutta ja vaatimusta heidän toiveittensa kunnioittamisesta sellaisille kriitikoille tai suunsoittajille, jotka automaattisesti pitävät kumpaakin epärealistisena toiveajatteluna.

Feministiseltä katsantokannalta käsin vaikuttaa, että rakkausromaanien vähättely johtuu paljolti siitä, että lukijat, kirjailijat ja päähenkilöt ovat valtaosin naisia. Kun miespäähenkilö taistelee vaikkapa masennuksensa kanssa, on teos yleismaailmallinen. Jos päähenkilö on nainen, ei kirja olekaan enää yleisesti kirjallisuutta vaan nimenomaan naisten kirjallisuutta. Hyvänä esimerkkinä pidän Jane Austenin klassikkoteosta Ylpeys ja ennakkoluulo. Jos kuvittelet ihmisen, joka pitää tuosta kirjasta, kuvittelet luultavasti suhteellisen nuoren naisen, joka nauttii Elizabethin ja herra Darcyn suhteen kehityksestä. Kaupan päälle saatat naurahtaa vielä kohtaukselle, jossa Darcy nousee lammesta valkoisessa paidassaan, sillä siksihän naiset kirjaa lukevat, komea mies vähissä vaatteissa. 

Vaan tässäpä nousee seinä vastaan. Kohtausta ei ole kirjassa, vaan sen on kirjoittanut Andrew Davies vuonna 1995 ilmestynyttä suosittua BBC:n minisarjaa varten. Darcyn ulkonäköä kuvaillaan kirjassa niukasti ja mieleenpainuvimmin hyvin epäluotettavan henkilön, rouva Bennetin suulla. Darcyn viehättävyys perustuu Bennetien äidille varakkuuteen ja käytöstapoihin, eikä miehen ulkonäöllä ole itse asiassa juurikaan merkitystä. Elizabeth ei viehäty Darcyn ulkonäöstä tai edes omaisuudesta, vaan siitä, että Darcy arvostaa häntä omana itsenään ja on mies, jota Elizabeth itse voi arvostaa. 

Mistä kirjan fanit siis itse asiassa nauttivat kirjassa? Siitä, että lopussa päähenkilö saa kaiken mitä haluaa (ja yhteiskunnan mukaan tarvitsee ollakseen hyväksyttävä). Elizabeth vaatii kunnioitusta voidakseen valita Darcyn, eikä omaisuudella, asemalla tai ulkonäöllä ole asiassa paljoakaan tekemistä. Austenin muidenkin romaanien lopun onnellisuus perustuu samaan: kasvattityttö Fanny saa jäädä rakastamansa Mansfield Parkin puutarhoihin, järkevä Elinor nai miehen jota rakastaa ja niin edelleen. Usein kuulee mielipiteitä siitä, ettei Austenin kirjoissa tapahdu mitään, mutta ainakin allekirjoittanut kokee, että vaikkapa Emma on tupaten täynnä sattumuksia ja dramatiikkaa. Kysymys lieneekin harjoituksesta. Sillä, mitä olemme aiemmin lukeneet, on suuri vaikutus siihen miten luemme uutta kirjallisuutta ja mikä siinä pistää silmäämme.

Usein siis onnellinen loppu ohitetaan tuhahduksin, sillä meidät koulitaan lukemaan tragedioita. Mutta onko se hyväksi meille? Väitän, että jos luemme vain tarinoita jotka päättyvät synkästi, meistä tulee pessimistejä, koska emme saa positiivisuuden mallia mistään. Suomalaisessa kulttuurissa tuntuu epäluuloisuus onnen mahdollisuudesta olevan syvällä, näkyyhän se jo kielestä. Meillä on sanontoja kuten ”kel’ onni on, se onnen kätkeköön” ja ”pessimisti ei pety”. Itsekin syyllistyn jälkimmäisen käyttöön – mutta sen ei saa antaa hallita elämää. Jos emme koskaan usko, että kaikki kääntyy parhain päin, elämä näyttäytyy varsin kurjana. Pessimisti ei pety, jos kaikki meneekin päin prinkkalaa, mutta voi sen sijaan yllättyä iloisesti. Sen varaan rakennan mielelläni, ilahtumisen mahdollisuuden.

Pandemian keskellä onnellisen lopun odottaminen on varmasti näyttäytynyt optimisteillekin ajoittain hullun hommalta. Tätäkään kirjoittaessani ei ole varmuutta siitä, että asiat olisivat paremmin ensi vuonna, vaikka rajoituksia höllennetäänkin ja rokotettujen määrä nousee kohisten. Mitä tahansa voi vielä tapahtua, ja tässä hetkessä sallittakoon pessimismin viisaus: koska koronan kulku on arvaamaton ja osin oman kontrollimme ulottumattomissa, saattaa pessimismi olla järkevää. Toisaalta voidaan huomioida, että laajalle levinneitä epidemioita on selätetty ennenkin. Elämä on pysähtyneisyyden ja muutoksen vuorottelua, ja se näkyy myös kirjallisuudessa. Uskallan jopa väittää, että kirjallisuudella tuota vaihtelua ja sen vaikutusta itseen voi säädellä ja tasapainottaa.

Myrskyisinä aikoina ei siis kannata lukea pelkästään synkkää kirjallisuutta, sillä se kippaa helposti masennuksen puolelle ja syvemmälle pimeyteen. Huonolla hetkellä pieni visiitti 1800-luvun maalaiskartanoon, jossa suurin ongelma on kuinka saada talousmamselli puolelleen, voi auttaa läpi pimeimmän hetken. Onnettomat loput voi tarvittaessa säästää hetkeen jolloin on itse auringonpaisteessa ja valmis niitä käsittelemään. 

On toki totta, että onneton loppu voi olla syvästi tyydyttävä ja siten jättää rauhaisan mielen. Yleisen hyvinvoinnin takia voisi kuitenkin olla hyvä välillä paeta varmuuteen siitä, että kaikki päättyy hyvin, kadota satuun ja nauruun ja vaikeuksien voittamiseen. Olla armollinen sille lapselle, joka joskus oli ja joka nukahti turvan tunteeseen, kun sankari selvisi sittenkin kaikista hirmuisista vaaroista. Pitää huolta itsestään ja sallia lepo ja rauha. Luottaa siihen, että voi elää onnellisena loppuun saakka.

Teksti: Veera Mäkelä
Kuvat: Aung Soe Min / Unsplash ja kustantajat