Ritva Toivolan kirjailijavierailu - Merikäärmeen aarre

Sivupiiri
10.2.2016

Toimitukselta: Ajankohtaista Sivupiirissä

Kaukana täältä, meren rannalla kapean lahden pohjukassa oli syrjäinen kalastajakylä. Sen köyhimmässä mökissä vallitsi suru, sillä kalastaja oli hukkunut myrskyssä. Kalastajan tytär Meritähti ja hänen poikansa Kuohu yrittivät jatkaa isänsä ammattia. He eivät kuitenkaan olleet yhtä taitavia kuin kokeneemmat kalastajat ja joutuivat usein palaamaan kotiin ilman saalista.
Eräänä päivänä heidän verkkoihinsa tarttui merkillisen näköinen kala. Kun he irrottivat sitä verkosta, se alkoi puhua.
- Jos säästätte henkeni, kerron teille salaisuuden, se lupasi.
- Eipä tuon näköisestä kalasta taida olla syötäväksikään, Meritähti arveli ja heitti kalan takaisin veteen.
- Vaarojen merellä on merirosvojen aarre, kala kertoi. - Rosvojen laiva joutui siellä monta vuotta sitten haaksirikkoon. He eivät saaneet laivaa irti karilta ja lopulta he kuolivat yksi toisensa jälkeen nälkään ja janoon. Purjelaivan hylky on yhä paikoillaan ja sen ruumassa on lipas täynnä kultaa ja timantteja.
Kalan kertomus aarteesta jäi vaivaamaan Kuohun ja Meritähden mieltä.
Vaarojen meri oli päivämatkan päässä kalastajakylästä länteen, mutta kukaan ei uskaltanut mennä sen lähellekään. Väylä sinne johti kahden mustan, korkean kallion lomasta ja jos vene joutui niiden lähelle, voimakas merivirta tarttui siihen ja saattoi paiskata sen pirstaleiksi kallioita vasten. Yksikään laiva, joka oli joutunut virran viemäksi ei ollut palannut takaisin.
- Meitä odottaa täällä vain köyhyys, Kuohu ja Meritähti juttelivat keskenään. - Jos löytäisimme aarteen, meidän enää tarvitsisi nähdä nälkää. Yritetään mennä etsimään sitä.
Äiti kauhistui kuullessaan lastensa suunnitelmasta ja kielsi heitä lähtemästä. Mutta kun nämä päivästä toiseen vaativat päästä matkaan, hän myöntyi viimein.
Kun Kuohu ja Meritähti olivat valmistelemassa purjevenettään lähtöä varten, äiti toi heille miekan.
- Teidän isänne löysi kauan sitten tämän miekan tyhjänä ajelehtivasta laivanhylystä, äiti sanoi. - Hän käski piilottaa sen, koska hän oli rauhan mies. Mutta minä annan sen teille, sillä Vaarojen merellä saatatte tarvita sitä. Luulen, että se on taikamiekka, sillä olen nähnyt sen joskus hehkuvan pimeässä.
Kuohu ja Meritähti purjehtivat länteen ja vihdoin he näkivät kahden mustan kallion häämöttävän edessään. He suuntasivat rohkeasti suoraan niitä kohti, ja voimakas merivirta tarttui heidän veneeseensä. Vene keikkui ja kiisi kallioita päin, vaikka Kuohu piteli peräsimestä kiinni kaikin voimin. Meritähti huusi kauhusta, kun vene töytäisi kallioon, ja Kuohun ote irtosi. Vene alkoi pyöriä karusellin tavoin, vesi pärskyi sen laitojen yli ja he makasivat sen pohjalla ja ajattelivat jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta sitten pyöriminen lakkasi ja vene ajelehti hitaasti eteenpäin. He huomasivat ilokseen, ettei heidän purtensa ollut lainkaan vaurioitunut.
Kuohu ja Meritähti olivat ajautuneet Vaarojen merelle ja katselivat ihmetellen ympärilleen, sillä siellä oli hyvin kaunista.
Vesi oli kirkasta ja kun kurkisti veneen laidan yli näki korallimetsiköitä, joissa ui monivärisiä kaloja. Aurinko paistoi lämpimästi, vesi liplatteli ja lentokalat ja delfiinit hyppivät veneen ympärillä. Joskus heidän lähellään sukelsi iso valas, jonka pyrstö sai aikaan niin suuren aallon, että vene keinui kauan sen mukana. Kallioisen saaren rantakivillä istui joukko merenneitoja, joiden laulun saattoi kuulla veneeseen saakka.
- Eihän täällä näytä ollenkaan vaaralliselta, Kuohu sanoi. Hän tarttui taas peräsimeen ja ohjaili venettä taitavasti. Meritähti kiipesi veneen mastoon tähystelemään kiikarilla.
Kaikkialla edessäpäin oli pieniä saaria, mutta merirosvojen laivaa ei ollut näkyvissä.
- Meidän täytyy purjehtia eteenpäin ja jatkaa etsimistä, Kuohu sanoi. - Onneksi nyt puhaltaa sopiva tuuli.
Illalla Meritähti huomasi horisontissa laivanhylyn, joka makasi kallellaan matalalla luodolla.
- Hohoi! Merirosvojen laiva näkyvissä! Meritähti huusi.
- Emme ehdi sen luo tänä iltana, Kuohu arveli. - Heitetään ankkuri lähelle tuota saarta. Nukutaan veneessä ja jatketaan matkaa aamulla.
He laskivat ankkurin ja menivät levolle, mutta Meritähti ei saanut unta. Hän katseli tähtiä ja kuuta joka nousi taivaalle. Kuunsilta ulottui ulapan yli heidän veneelleen saakka. Meri oli aivan tyyni, oli hiljaista.
Äkkiä Meritähti säpsähti. Kuunsilta oli alkanut väreillä kummalla tavalla. Kuului hiljaista kohinaa. Pieni aaltojen vana suunnisti päättäväisesti heidän venettään kohti. Mikä siellä oli? Jokin valtavan suuri. Valas ehkä? Meritähti kauhistui, sillä nyt hän näki jo tarkemmin. Kuunsiltaa pitkin ui suuri merikäärme kiemurrellen venettä kohti. Punaiset silmät paloivat sen päässä. Käärme sähähti huomatessaan hänet.
Kuohu heräsi, kun kuuli Meritähden kirkaisevan. Käärme hyökkäsi, salamana se oli veneen vieressä ja kietoutui sen ympärille.
Kuohu oli nukkunut miekka vierellään. Sen terä alkoi hehkua valoa heti kun hän sieppasi sen käteensä. Hän hyökkäsi käärmeen kimppuun, ja Meritähti pakeni veneen istuimen alle häntä tavoittelevia kauhistuttavia leukoja.
- Taistele, inhottava liero! Kuohu huusi.
Käärme käänsi katseensa Kuohua kohti, sen silmät välähtivät, se sähisi ja sen hengitys löyhkäsi hirvittävältä. Kuohu löi miekallaan haavan käärmeen kylkeen. Käärme ärjyi kuin ukkosmyrsky ja sen kuuma veri suihkusi Kuohun päälle. Hän iski yhä uudestaan ja uudestaan, mutta käärme väisteli lyöntejä vikkelästi. Kaksihaarainen kieli lipoi jo melkein Kuohun poskea. Vihdoin hän tarttui miekkaansa molemmin käsin, kohotti sen ja sai isketyksi poikki käärmeen pään.
Merikäärmeen kidasta kuului hurja huuto ja sen ote irtosi veneestä. Mutta venekin oli särkynyt.
Kuohu ja Meritähti olivat veden varassa, mutta onneksi he olivat hyviä uimareita ja saaren ranta häämötti näkyvillä. He uivat sitä kohti ja istuivat pian väsymyksestä huohottaen hiekkarannalla. He olivat niin uupuneita, että päättivät nukkua lämpimässä hiekassa yön yli.
Auringon noustessa he näkivät, että myös merikäärmeen ruumis oli ajautunut vedenrajaan. He menivät katselemaan sitä lähempää. Käärme oli paksu kuin puunrunko ja sen puoliksi irronnut pää muistutti lohikäärmeen päätä. Rantahiekalle oli valunut vihreää verta.
- Onpa se kamala, Meritähti sanoi.
- Meillä ei ole enää venettä ja miekkakin vajosi mereen, Kuohu harmitteli. - Mitä me nyt teemme?
Tuskin hän oli saanut sanotuksi tämän, kun käärme liikahti, se piiskasi hännällään hiekkaa ja vettä. Sen pää kasvoi kiinni ruumiiseen, sen ilkeät punaiset silmät aukenivat ja se tuijotti heitä.
Kuohu ja Meritähti ryntäsivät suinpäin rannalta metsään. Heistä tuntui, että käärme ajoi heitä takaa ja he tunkeutuivat pensaiden sekaan ja kompastelivat juuriin ja juoksivat kunnes olivat niin väsyneitä, että heidän oli pakko pysähtyä.
Käärme ei ollut heidän kintereillään, mutta he harhailivat vaikeakulkuisessa ryteikössä. Vihdoin he onneksi löysivät pienen polun.
- Polku johtaa varmaankin kylään, Meritähti sanoi. - Ehkä siellä asuu ystävällisiä ihmisiä.
He lähtivät kulkemaan polkua pitkin, mutta kohta he kuulivat edestäpäin kummallista puhetta. Sanat olivat outoja ja muistuttivat koiran haukuntaa.
- Mennään piiloon ja katsotaan, keitä sieltä on tulossa, Kuohu sanoi.
He piiloutuivat kukkivan pensaan taakse. Askeleet ja äänet lähestyivät.
Joukko karvaisia olentoja, joilla oli pitkä punainen kuono ja häntä kuin lehmällä tulla rymisti polkua pitkin. Otukset puhuivat vilkkaasti keskenään haukkuvalla äänellään.
- Nuo ovat koirankuonolaisia, Meritähti sanoi, kun joukko oli mennyt ohi. - Minä olen kuullut tarinoita niistä. Ne ovat ilkeitä ja vaarallisia.
Kuohu ja Meritähti lähtivät kävelemään päinvastaiseen suuntaan kuin koirankuonolaiset ja pian he saapuivat pienelle aukiolle, joka oli täynnä kukkia ja perhosia. Aukion keskellä oli pieni lampi.
- Näetkö? Lammessa ui kaunis merenneito, Kuohu huomasi.
Merenneito purskahti itkuun heidät nähdessään ja väänteli käsiään. - Auttakaa minua, se rukoili.
- Kuka sinä olet? Kuinka olet joutunut tänne? Meritähti kysyi.
- Minun nimeni on Pikku Koralli. Olen merenkuninkaan nuorin tytär, merenneito sanoi. - Koirankuonolaiset vangitsivat minut tähän mitättömään lätäkköön ja nyt ne pakottavat minut laulamaan itselleen joka ilta. Minulla ei ole jalkoja, enkä pääse itse takaisin mereen.
- Kierrä käsivartesi kaulani ympärille niin kannan sinut rantaan, Kuohu sanoi.
Pikku Koralli selitti, että heidän piti kulkea takaisin samaa polkua päästäkseen merelle. - Toivottavasti minä en ole liian raskas kannettavaksi.
Kuohun mielestä merenneito ei painanut paljoakaan hänen selässään. Tämä oli kevyt kuin merenvaahto.
- Koirankuonolaiset lähtivät äsken merelle saalistamaan, Pikku Koralli sanoi. - Toivottavasti ne eivät huomaa meitä.
Kun he olivat jo melkein rannassa, polulta alkoi kuulua töminää ja haukahduksia.
- Ne palaavat, Koralli kuiskasi hätääntyneenä.
He piiloutuivat taas pensaikkoon ja katselivat, kun koirankuonolaiset kulkivat heidän ohitseen. Ne kantoivat korennoilla saalistaan, kahta valtavaa mustekalaa.
Koirankuonolaisten kadottua polunmutkaan he kiiruhtivat nopeasti rantaan.
Pikku Koralli huudahti ilosta päästessään takaisin mereen, rakkaaseen kotiinsa. - Minä kutsun teidät merenväen juhlaan, hän sanoi ja sitten hän vihelsi.
Mereltä kuului myös vihellys ja rantaan ui kaksi delfiiniä.
Kuohu ja Meritähti saivat ratsastaa delfiinien selässä Merenneitojen lahteen saakka.
Merenkuningas ja kuningatar riemastuivat saadessaan takaisin nuorimman tyttärensä ja järjestivät suuret juhlat, joissa Kuohu ja Meritähti olivat kunniavieraina. Juhlat jatkuivat kuun loisteessa koko yön ja merenneidot ja muut merenväki tanssivat kuunsillalla.
Seuraavana aamuna Merenkuningas sanoi: - Te tulitte etsimään aarretta, mutta saitte jo huomata, että sitä vartioiva merikäärme on lumottu. Käärmettä ei voi voittaa miekalla, sillä se herää aina uudestaan henkiin. Se on tuhonnut kaikki laivat, jotka ovat yrittäneet löytää aarteen. Sen vuoksi meidän mertamme kutsutaan Vaarojen mereksi.
- Eikö merikäärme ole vaarallinen teillekin? Kuohu kysyi.
- Käärme on vaarallinen vain niille, jotka himoitsevat sen aarretta. Me emme siitä välitä.
- Meidän kai pitää palata kotiin tyhjin toimin, Meritähti huokasi.
- Emmehän me voi. Meillä ei ole edes venettä, Kuohu sanoi.
- Minulla on teille yllätys. Merenkuningas viittasi merelle päin.
Kuohu ja Meritähti näkivät, että heitä kohti oli purjehtimassa vene. Se oli samanlainen heidän veneensä, mutta uusi ja kaunis.
- Me lahjoitamme teille veneen, Merenkuningas sanoi. - Kerron myös, miten voitte voittaa merikäärmeen. Sen voi vangita vain merenneitojen hiuksista kudottuun verkkoon. Meillä ei ole verkkoa, mutta kaikki merenneidot antavat teille yhden hiuksistaan. Jokainen hius on ohut ja silkinhieno, mutta vahvempi kuin paksuinkaan köysi. Teidän täytyy itse kutoa verkko niistä.
- Me osaamme kyllä kutoa ja paikata verkkoja, Meritähti sanoi. - Mehän olemme kalastajan lapsia.
Pikku Koralli antoi heille ensimmäisen hiuksen ja sitten muutkin merenneidot kiiruhtivat lahjoittamaan pitkiä hiuksiaan. He saivat myös sukkulan kutomista varten.
Pian Kuohu ja Meritähti olivat taas matkalla merirosvojen laivahylkyä kohti. He ankkuroivat veneen koirankuonolaisten saaren taakse, jotta käärme ei huomaisi heitä liian aikaisin.
He ryhtyivät kutomaan verkkoa ja se kesti koko yön. Meritähti varsinkin oli taitava kutoja, mutta aina kun hän väsyi myös Kuohu pystyi jatkamaan työtä. Auringon noustessa verkko oli valmis.
He suuntasivat veneen rohkeasti suoraan kohti laivanhylkyä.
Kuohu ohjasi ja Meritähti tähysteli jännittyneenä näkyisikö merikäärmettä. Eikä aikaakaan kun hän huomasi käärmeen pään nousevan aallokosta. Otus sähähti ja syöksyi heidän venettään kohti.
Meritähti tarttui verkkoon ja Kuohu kiirehti auttamaan siskoaan. Yhdessä he sinkosivat verkon merikäärmeen päälle. Otus sotkeutui heti verkkoon, se tempoili päästäkseen irti, mutta taikaverkko kietoutui vain yhä tiiviimmin sen ympärille. Käärme ei voinut mitään heille eikä heidän purrelleen.
Kuohu ohjasi veneen laivanhylyn luo ja he kiipesivät sen kannelle. Kansi oli jo melkein lahonnut ja heidän täytyi kulkea varovasti lankuilla, jotka notkuivat jalkojen alla. Vihdoin he löysivät portaat lastiruumaan.
Sisällä oli hämärää ja Meritähteä pelotti, sillä ruuman pohjalla häämötti kuolleiden merirosvojen valkeita luita. Kuohu oli rohkeampi ja laskeutui alas ruumaan.
- Täällä on lipas! Kuohu huudahti ja Meritähtikin uskalsi mennä alas katsomaan sitä.
Lipas oli kuitenkin lukossa. Missä avain oli? He joutuivat etsimään kauan, ennen kuin löysivät avaimen.
Avattuaan lippaan he näkivät, että se oli täynnä vanhoja suuria kultarahoja. Joukossa oli myös kimaltelevia jalokiviä ja helminauhoja. Mikä aarre! Lipas oli painava, mutta yhteisvoimin he saivat sen raahatuksi veneeseensä.
Merikäärmettä ei näkynyt ja verkko ajelehti yksinään aalloilla. He pelästyivät huomatessaan sen. Oliko kamala käärme päässyt irti? Vaaniko se heitä taas jossakin? He nostivat nopeasti purjeen ja suuntasivat veneen pois laivahylyn lähettyviltä.
Kun he purjehtivat Merenneitojen lahden ohi, Pikku Koralli tuli tapaamaan heitä. Hänellä oli päässään kaunis punaisista lootuksista sidottu seppele, kun hän keinui keulan edessä aalloilla.
- Löysittekö aarteen? Pikku Koralli kysyi.
Kuohu ja Meritähti näyttivät hänelle aarrelippaan.
- Me pyydystimme merikäärmeen verkkoon, mutta se karkasi siitä, Kuohu sanoi. - Me pelkäämme, että se ajaa meitä takaa.
- Merikäärmettä ei enää ole, Pikku Koralli sanoi. - Se on muuttunut merenpohjassa huojuviksi leviksi. Taika raukesi, kun te veitte lippaan pois merirosvojen aluksesta.
Kuohu ja Meritähti ilahtuivat kuullessaan, että heillä ei ollut vaaraa.
- Meillä on kiire kotiin, Meritähti sanoi. - Äiti odottaa meitä. Hän on varmasti hyvin huolissaan.
Pikku Koralli lupasi saattaa heidät mustille kallioille saakka.
- Te ette ole vielä antaneet uudelle veneellenne nimeä, merenneito sanoi hyvästellessään heitä.
- Se on tietysti nimeltään Pikku Koralli, Kuohu sanoi. - Minä maalaan nimen veneen kylkeen, kun ollaan päästy kotiin.
Myötätuuli vei purren nopeasti kotisatamaan. Äiti oli juossut odottamaan heitä laiturille ja hänen silmissään oli onnen kyyneleitä, kun lapset olivat palanneet kotiin hyvissä voimissa ja terveinä. Tietysti äiti oli myös iloinen aarteesta. He eivät olleet enää köyhiä.
Kuohu ja Meritähti jakoivat osan aarteestaan naapureilleen. Kylään rakennettiin kauniita uusia taloja. Entisessä köyhässä kalastajakylässä tultiin nyt hyvin toimeen.
Kuohu rakasti heidän uutta kaunista venettään ja maalasi sen keulaan hienoin kirjaimin nimen ”Pikku Koralli”.
Meritähti näki usein unia Vaarojen merestä ja merenneidoista ja päätti vielä joskus mennä tapaamaan merenväkeä. 

- Ritva Toivola

Teksti julkaistu alunperin Okariinossa, julkaistu ja päivitetty viimeksi 8.5.2010.
Siirretty Kirjasampoon 10.2.2016.