Heikki Niskan runoilijahaastattelu - Kahdeksan kimuranttia kysymystä

 

syntymävuosi: 1961

asuinpaikka: Helsinki

perhe: naimaton

 

Opettajani olivat innostavia, he saivat minut laajemminkin kiinnostumaan kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Osallistuin muutamille kirjoittajakurseille, joilla sain positiivista palautetta. Eräs opettaja patisti minua osallistumaan Nuorison taidetapahtumaan. Lähetin kilpailuun runoja, jossa sijoituin 20 parhaan joukkoon. Palkintoleirillä, jossa opettajanani oli Kari Levola, aloin itsekin uskoa lahjoihini. Vakuutuin myös, että minulla on oma ääni ja sanottavaa.

 

Lapsuuteni ei ollut kovin onnellinen, lähipiirissä oli sairautta, ja jouduin pelkäämään paljon. Ehkäpä olen luonut nyt runoissani tyystin erilaisen maailman, jossa on myös iloa ja lämpöä. Jotenkin olen säilyttänyt lapsen minäni, olen utelias ja kyselevä. Haluan levittää hyvää mieltä ja toivoa kaiken karuuden ja kyynisyyden keskelle.

 

Tämä onkin kiperä kysymys. makuuasento on inspiroiva: järkitutka ja kontrolli unohtuvat. Innoittajana voi olla milloin mikin: maalaus, taulu, väärin lukeminen, musiikki. Kirjailija pitää aina korvansa auki, varsinkin lapsilta oppii paljon. Tarvitsen paljon näennäistä joutilaisuutta, luonnossa vaeltelua, yksinäisyyttä.

 

nyt hyvin selkeä. Jätin raskaan ravintolatyön lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja

aloin päätoimiseksi kirjailijaksi. Aika epävarmaa ja pelottavaakin, mutta myös vapaata ja sydäntä lääkitsevää!

 

Hyvärytminen, tuore, yllättävä, muttei itsetarkoituksellisesti. Konkreettinen, napakka.

 

Pitää olla utelias elämälle. Taidetta ei synny ilman herkkyyttä eikä avoimuutta. Pitää uskaltaa elää, tehdä virheitä, koheltaa, tavata ihmisiä laidasta laitaan. Sitä kautta syntynee myötätuntoa, jopa rakkautta kuvattavia kohtaan.

 

Jokaisesa hahmossa on runoilijaa itseään. Kirjasta "Satakieli ja lakaisukone" ehkä sivun 9 kissa tai sivun 45 jäänmurtaja, joka haluaisi levätä, eikä olla niin karski.

 

Kunnaksen, Lindgrenin ja Janssonin tuotanto kiehtoo aina. "Pikku Prinssi" riipaisee vielä enemmän aikuisena kuin lapsena. Andersenin "Pieni merenneito" koskettaa samoin aina. Henning Mankellin "Kohti etäistä tähteä" on mielestäni hieno kirja. Hurmaannuin myös Irmeli Sandman Liliuksen kirjasta "Yksisarvinen". Runoista pidän Leena Laulajaisen tuotannosta, niissä on usein pakahduttavaa kauneutta. Letkeää menoa on Jukka Itkosen ja Ilpo Tiihosen tuotannossa.

 

Nukunausta Nekkulaan, Elävien runoilijoiden seura, 1994.

Pitäkää kiinni hatustanne!, Ihme Oy, 1998.

Satakieli ja lakaisukone, Tammi, 2008.

Taikakissan värit, WSOY, 2010.

Yrren avaruusmuodot, WSOY, 2010.

Peikkovaara, Tammi, 2011.