Vastakohtien yhdistäjä Mirkka Rekola

Mirkka Rekolan vuonna 1954 julkaistu esikoiskokoelma Vedessä palaa osui aikaan, jolloin runouskeskustelu kävi kiivaana. Paavo Haavikko oli julkaissut ensimmäisensä kolmisen vuotta ennen Rekolan debyyttiä, Tuomas Anhava vuotta ennen. Kirjallisuuslehti Parnassossa, jossa uuden ja vanhan runon kiistaa paljolti käytiin, Osmo Hormia kiitti Rekolaa keskityksestä, iskevyydestä, lakonisuudesta, näkökyvyn tarkkuudesta; etenkin siitä että lukija haastetaan »ilman kainalosauvoja» lähestymään runoja.

Nuo piirteet on totuttu muistamaan »modernin runon» hyveinä. Mutta kun jossain toisaalla todetaan, ettei Rekolan tarvinnut enää tehdä uranuurtajan työtä, vaan rakentaa valmista valmiille, on vähintään koko hänen myöhempi tuotantonsa osoitus aivan muusta. Se »nykyaikainen henki», josta Hormia Rekolaa kiittää, on nimittäin myös nykyajan ohittava. »Vanhan ajattelun menetelmät eivät ole enää niiden ongelmien, joissa elämme», Rekola sanoo aforismissaan 1987. Eikä todellakaan hänen tähänastinen runoutensa mene perinteisen ajattelun kaavoihin. Siinä on »uutta maailmaa». Mutta myös uusi tapa kulkea siinä. Koko ohjelmiin sitoutuvan ja »julistavan» 1960–1970-luvun Rekola kirjoittaa trendeistä piittaamatta. Kovin näkyvillä hän ei ole. Hänen osallistumisensa on niin toisenlaista, ettei sitä »vanhan ajattelun» eväin ole helppo tajuta.

Vuonna 1969 Rekola julkaisee ensimmäisen proosaksi ladotun teoksen, Muistikirjan, joka aloittaa Suomen modernin aforistiikan. Rekola murtaa suljettua muotoa, rakentaa sarjallisuutta, lähentää proosarunoa runoon ja aforismiin niin ettei rajaa tunne; osoittaa kaiken kaikkiaan ettei se, mitä sanomme mietelmäkirjallisuudeksi, ole mahdollisuuksiltaan loppuun käytettyä.

Mutta Rekolan tuotanto on kokonaisuus, jossa Muistikirjan tai paria vuotta ennen julkaistun Ilon ja epäsymmetrian taitepaikat ovat saman valonliikkeen osia. Siinä avataan kielen ja ajattelun lukkiumia, tuodaan esiin monitasoista kokemista, sanojen sykettä. Rekola kuljettaa lukijaa matkalle kielen pienimpiin kuuluvan yksikön − sanan − sisään. Ja kun tutustuu hänen tuotantoonsa, tekee samalla matkaa myös kielen äänestä hiljaisuuteen, sanomattoman syvyyteen. Onko niin, että vain kielen liikkeissä on ilmaistavissa se, mihin kieli ei riitä?

Tai sitten on kyse näkemisestä, näystä. Vaikka Rekola lähtee usein konkreettisesta, hän kuvaa myös sitä mikä on havainnon alla: sisäistä näkyään. Hän on visiorunoilija, jota on sanottu mystikoksi. Mutta mitä mystiikka on ellei konkretiaa; mitä näky ellei todella nähtyä? Eeva-Liisa Manner luonnehtikin Rekolaa jo 1960-luvulla empiiriseksi mystikoksi. Nyttemmin Rekolan lyyrinen kvanttifysiikka (luonnehdinta on kirjailija Tero Liukkosen) houkuttaa näkemään yhteyksiä hiljaisuusmystiikkojen ja uusien hiukkasteorioiden välillä.

Aineen, tyhjän ja hiljaisen matkat tehdään kielessä; kuvauksen kerroksissa on yksinkertaista nähdä tuttu maisema. Se on usein katu, ja katu on rannalla (»vieritän rannan kadulle», Rekola sanoo monimielisesti). Vaahterain oksat kasvavat kerroksia, lokki lentää, on vielä mustarastas tai kyyhkynen, jostain näkyy kirkon kaksoistorni, vesillä kulkee vene, nainen laiturilla pesee mattoa. Arkisuudessaan näkymä kuitenkin samalla liikahtaa toiseksi, kaikki ajatkin sisältäväksi kaupungiksi, jossa voi liikkua kuin sisämaailmassaan. Tätä syvimmältään on Rekolan maisema. Maisemaksi hän alaotsikoi myös Silmänkantama-teostaan (Aforismeja, merkintöjä, maisemia). On ehdotettu, että maisema olisi proosarunon metaforinen nimi. Luultavammin se kuitenkin lienee nimi nimettömyydelle: kuten maailma Rekolan runon näkymässä liikkuu sisään ja ulos, keinuu kirjoitus niiden rajojen yli jotka sille luokituksissa asetetaan. »Siitä mistä vaikenee tulee nähdyksi sana.» Vesi kannattaa puuta ja tämä vettä. Apokalyptinen pylväs voi nousta vedestä, portti aueta sinne missä sitä ei uskoisi olevan. Aukko on tärkeä, ja portissa välähtää valo. Näin murtuu lineaarinen ajattelu ja syysuhteiden kehä: muodostuu kukka. Se onkin »kukkani kukka», koko maailman metafora.

Rekolan kukka on myös geometriaa: ympyrä, jonka teriö rikkoo, ikään kuin miekan viiltämänä. »Tulee kehästä kukka, terälehdille viilletty elämänpiiri.» Tai: »Ylös ja alas. Voi siitä kukkakin tulla, miekanviiltämä särjetty kehä.» Teriö taas voi olla kerrottu, sanan kaikissa merkityksissä. Kehästä, syklistä, kiertämisestä on päästävä ulos. Se merkitsee kokemisessa aukkoa: porttia maisemassa. Aukko on kaikkialla. Hauta on tyhjä. Mutta haudan ja aukon haaste on edessä jatkuvasti: »joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan ja pidän sen avoimena.»

Toisaalta aukko on vain väläys, silmänräpäyksen ihme − kuin hetki, jossa vastaantulija on niin sama että on jo ohi. Niinpä aukkoa, tyhjää lehteä tai tyhjän haudan pääsiäistä kannattaa vaalia jatkuvasti: antaa sen aueta spiraalina. Se voi rikkoa myös kronologian: vuosi voi olla paikka.

Kehiin ja kiertoon, erityisesti vuoden kiertoon, liittyy Rekolan omalaatuinen matematiikka, josta hahmottuu ikään kuin hänen kielensä ja kuvastonsa ylätaso. Geometriassa on muitakin kuvioita: runosta nousee joskus risti, joskus taas liikahtaa neliö tai pari asetelmin. Luku kaksi on Rekolan aritmetiikassa tärkeä. Vastakohtaisia pareja ja kaksosia vilisee runoissa: yö − päivä, kuu − aurinko, syntymä − kuolema, mennyt − tuleva, minä − sinä. Parit ovat vastakohtaisuuksia tai samanlaisuuksia, syvimmillään »kaltaisia jotka muistuttavat». Kaltaisuudessa, Rekolan filosofian perimmäisemmässä ja silti aina avoimessa kerroksessa parit menevät toisiinsa: sisäkkäin, niin että ne ovat »vedenvärisiä jo». Paljon ennen kuin dualismeja murtava dekonstruktio tunnetaan Suomessa, Rekola häivyttää rajaa kahtiajakojen väliltä.

Kaltaisuudessa peilit kohtaavat, mutta niissä ei näy enää kuvaa. Minä on sinässä sinä minässä; mennyt tulevassa. »Taivaanrannatonta. Kaikkikiitävässä avaruudessa veden vaatteus. Sinun hiljaisuutesi päivä.» Tuossa kuvassa on mukana myös ranta, horisontti on ranta ja rannattomuus yhtä aikaa. Ja siinä kohtaavat vesi ja ilma, elementit läpäisevät toisensa. Tämä on Rekolan runoille ominaista alusta asti: »Silmäsi syttyvät. Vedessä palaa», päättyy esikoisteoksen nimiruno. Mutta lisäksi tuli ja vesi ovat katselijassa: siinä jonka »silmät syttyvät». Eikä katselijaa voi erottaa katsellusta. Silmän runoilijana Rekola tutkii myös sitä, mikä on rajapinta kohteen ja kokijan välillä: mitä siinä tapahtuu? ja onko sitä? »- kaikki oli silmissä kaikki oli silmissä eikä kauempana», sanotaan eräässä Ilon ja epäsymmetrian runossa.

»Osoitin teitä: tuonne tuonne tuonne», alkaa Rekolan esikoisteos. Ja koko hänen tähänastista tuotantoaan voi sanoa matkaksi: matkaksi »tuonne», ja samalla sisään: omaan itseen. Sinään minässä. Ja toisinpäin: siellä missä on sinä on aina minä. Aukossa, sisällä, välissä − tässä Rekolan runon tärkeät tilat. Ja jälleen käytän sanaa sen kaikissa merkityksissä: tila on tilanne on avaruus on sijainti on osa rajattomuutta. Silmän matka katoaa tiellä katsomiseen. Nähdä täsmällisesti ympärille, niin tarkasti että voi nähdä itsensä katselemassa. »Kunnes ei ole sitäkään enää.» Mutta juuri tuossa katoamisessa on ilo. Niin että myös näiden runojen lukijalla tai kuulijalla voi lehti säilyä avoimena, aukkona uuteen.

(Esittely on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2008.)

- Liisa Enwald-

Viimeksi päivitetty 25.10.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.12.2011