Sakari Issakainen ammentaa musiikista

Tartuin Sakari Issakaisen yhdeksänteen romaaniin Mitä pilvet puhuvat (Gummerus 2009) takakansitekstin perusteella; olennaista sisältöä kirjassa ovat mm. korkeushyppy ja haavanhoito! En ole kiinnostunut kummastakaan, mutta silti ne herättivät mielenkiintoni. Tänä syksynä ilmestyneen kirjan jälkeen oli Issakaista luettava oikein urakalla, sen verran kiinnostava tuttavuus Mitä pilvet puhuvat oli. Lähdin Issakaisen matkaan nurin perin, aloitin vuodesta 2009 ja päädyin vuoteen 1987, jolloin ilmestyi Issakaisen juhlittu debyytti. Hänen esikoisensa Paratiisissa ei soi Paganini (1987), oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti J.H. Erkon palkinnon ilmestymisvuonna. Issakaisen kolme ensimmäistä romaania - Paratiisissa ei soi Paganini, Vesimiehen fuuga (1989) ja Jos nimeltä kutsut (1990) - muodostavat kokonaisuuden, jota on kutsuttu Kurrijärvi-trilogiaksi (Karo Hämäläinen, Kotimaisia nykykertojia 3, Btj 2000).

Niissä näkyvät teemat kertautuvat uudestaan myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa, kuten uusimmassa romaanissa sekä vuonna 2001 ilmestyneessä Espalmadorissa. Romaanit kertovat epäonnistumisista, unelmien kariutumisesta, kateudesta, paosta, peloista, lahjakkuuden ja keskinkertaisuuden problematiikasta, syyllisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja kostosta. Toistuvia motiiveja ovat insinöörimäisellä tarkkuudella kuvattu intohimo veneilyyn ja veneenrakentamiseen sekä erilaisten soitinten ja soittamisen kuvaaminen.

Tuotannon alkupään keskeisenä teemana on musiikki, ja Issakainen selvästi kirjoittaa siitä, mitä hän ymmärtää parhaiten ja minkä kokee voimakkaimmin. Hänen omat kokemuksensa kanttori-urkurina ja opettajana näkyvät Vesimiehen fuugassa. Musiikki ei ole vain toistuva teema ja intohimon kohde kirjailijan romaaneissa, vaan musiikin rakenne ylettyy kerrontaan saakka ja hän rakentaa teoksensa musiikillisia malleja mukaillen.

Kurrijärvi-trilogian jälkeen Issakainen siirtyi kuvaamaan helsinkiläistä ja Kallion kaupunginosan elämää. Espalmador, Lasikuitumies (1994) ja Mitä pilvet puhuvat sijoittuvat Kallioon ja Sörnäisiin. Issakaiselle on ominaista polveileva kerronta ja rönsyilevät takautumat, joissa ensin ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta jotka nerokkaasti tuovat esille henkilöiden väliset suhteet, henkilögallerian historian ja tapahtumat, jotka ovat vaikuttaneet romaanin lähtötilanteeseen. Monissa romaaneissa aiheisiin tartutaan kahden miehen välisen ystävyyden ja ystävyyssuhteen kautta, joihin kiertyy monia tunteita, pettymyksiä, kateutta ja ihailua sekä usein rakkaus samaan naiseen.

Lukija ei voi myöskään välttyä teemojen musiikillisista variaatioista tai raamatullisista viittauksista, jotka pääsevät huippuunsa Jobin kirjan muodossa Mistä pilvet puhuvat –romaanissa, mutta jotka ovat näkyvissä jo Vesimiehen fuugan Johanneksessa, joka vertautuu päättömäksi mestattuun Johannes Kastajaan, joka juhannuksen messussa herää henkiin.

Mitä pilvet puhuvat on Issakaista parhaimmillaan. Se on kierolla tavalla hauska, mutta koskettava ja älykäs olematta vaikealukuinen. Toivottavasti Issakainen kirjoittaa lisää, sillä harvalla kirjailijalla on näin omintakeinen kerronnallinen ääni, joka soljuu tajuntaan paljastaen jotain ominaista ihmisestä itsestään.

- Laura Norris –

Viimeksi päivitetty 4.1.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 23.11.2011