Turkulaisen dekkarin klassikko

Teema
18.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Rakennus oli suuri ja massiivinen ja hallitsi melkein nel­jännestä eräästä Turun vilkkaista liikekortteleista. Se oli suorakaiteen muotoinen ja piilotti sisimpäänsä pienen as­faltilla lasketun pihan, jonka nurkissa asui ikuinen hämä­rä ja joka tuntui hiljaa vaikeroivan sitä ympäröivien betoni­pintojen puserruksesta. Vuosien mittaan sade, pöly ja rasvainen noki olivat harmaannuttaneet talon alkujaan valkoisen värin ja lai­kuttaneet pahasti ulko-ovien isot s-kirjaimen muotoiset messinkikahvat. Eikä se muutenkaan mahtavasta koostaan huolimatta kyennyt tekemään arvokasta vaikutusta, mikä useimmille vanhoille rakennuksille on ominaista; se oli rakennettu heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jol­loin ihmisiltä ei liiennyt paljonkaan ajatuksia romantii­kalle eikä kukaan välittänyt lisätä kustannuksia vain sil­mäniloksi jäävillä ornamenteilla tai parvekekaiteiden rauta­filigraaneilla. Liian pienine ikkunoineen ja paljaine, kive­tykselle syöksyvine seinineen, jotka mustat vesikourut jakoivat merkityksettömiksi kaistoiksi, talo vaikutti kyl­mältä ja torjuvalta, ja jos joku välttämättä olisi halunnut tehdä rinnastuksia, hänelle ehkä olisi tullut mieleen jon­kin syrjäisen varuskunta-kaupungin sotilassairaala.

(Sankarit älkööt vaivautuko, 1972, 2004)

Suomen kuuluisimman vankilan entinen johtaja Totti Karpela aloitti kirjallisen uransa 1970-luvulla kahdella puolikovalla amerikkalaistyylisellä dekkarilla, Hyvätkin on haudattava (1973) ja Sankarit älkööt vaivautuko (1972). Nämä kaksi teosta on nyt julkaistu uudelleen hieman modernisoituina painoksina.

Niissä pääosassa on yksityisetsivä Allan Karve. Hän muistuttaa amerikkalaista kollegaansa Philip Marlowea, Raymond Chandlerin yksinäistä ja synkeää yksityiskyttää. Karpela luonnehtiikin sankariaan mielenkiintoisessa jälkikirjoituksessa, minkä hän on kirjoittanut Sankarit älkööt vaivautuko teoksen uudistetun painoksen loppuun: ”Koulukuntauskollisuudesta juuri johtuukin, että Kar­ve harkitusti muistuttaa kollegojaan eli Philip Marlowea, Sam Spadea ja joissakin tilanteissa myös Mike Hamme­ria. Yhtäläisyyksistä voisi mainita yksinäisyyden, riippu­mattomuuden, pidättyvyyden tunteiden ilmaisessa ja eh­dottoman, mutta pakottamattoman moraalisuuden, ja tämä viimeksi mainittu piirre saa Karven tekemään tai­valtaan eräänlaisena oikeudenmukaisuuden ritarina. Mut­ta toki hänellä on myös inhimillisiä heikkouksia, kuten tupakointi ja drinkkien naukkaaminen sopivissa tai vä­hemmän sopivissa tilanteissa.”

Nämä Karven paheet tuntuvat kuitenkin pieniltä, jos niitä alkaa vertailla hänen turkulaisen kollegansa Jussi Vareksen (Reijo Mäen luoma yksityisetsivähahmo) ryypiskelyihin ja naisseikkailuihin. Allan Karvella on eittämättä silmää naiskauneudelle, mutta hän ei missään nimessä ole macho tai gigolo, vaan hän saattaa ihastua aidosti. Tunteistaan hän ei välttämättä puhu, mutta jos ihastuminen on molemminpuolista Karve jättää herrasmiehenä lopun kertomatta, kaikki jää arvailujen varaan. Karve on myös huomattavasti lempeämpi ja sanoisiko kohteliaampi kuin Jussi Vares, jolle Karve voisi helposti opettaa hieman käytöstapoja.

Toisaalta tähän saattaa vaikuttaa jo sekin, että kirjoitustyyli ja käyttäytyminen muuttuvat parissakymmenessä vuodessa olennaisesti. Karpelan tyylissä on jotain vanhahtavaa, jotain mistä tulee mieleen 1950-luku. ”Äkkipäätä ei tule mieleen montakaan nimeä, joka nykyään kirjoittaisi näin, melkein kuin lapsuusvuosien Outsider, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.” kirjoittaan Harri Aalto Satakunnan Kansassa. Tämä sama tyyli on tallella Karpelan uusimmassa dekkarissa, Pyöveli harvoin kättelee (2003). Romaanit on kirjoitettu kielellisesti erittäin taitavasti, ilmeikkäästi ja huolitellusti. Dialogi on onnistunutta ja hersyvää, ja silmään pistää se, että Karve valitsee kiperässäkin tilanteessa sanansa tarkkaan, säilyttää lunkiutensa eikä menetä malttiaan.

Karpelan avuja ovat herrasmiesmäisen hyvän kielen lisäksi ehdoton paikallistuntemus. Kaikki hänen dekkarinsa sijoittuvat Turkuun tai Turun seudulle, Naantaliin, Saloon. Alkuperäisissä romaaneissa paikannimet on keksittyjä, mutta ympäristön tuttuus paistaa silti läpi. Uusintapainoksissa nimet on vaihdettu. Myös Pyöveli harvoin kättelee romaanissa tapahtumat on sijoitettu oikeisiin kaupunkeihin. Ympäristön kuvaajana Karpela on tarkka, ja loskaiset tiet sekä Salon seudun pellot ja metsiköt tuovat ympäristön hajut ja äänet lukijan ulottuville. Hän on vanginnut erinomaisesti myös sateiset kadut, tupakan savun ja Karven harjoittaman hienostuneen tiukkaamisen, mitkä ovat myös amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin tärkeitä elementtejä. Toisaalta teosten maailma ei ole ollenkaan niin musta ja epätoivoinen kuin esimerkiksi Chandlerin kirjoissa.

Vuonna 2004 ilmestynyt Sammakon kustantama Kiimakorttelin keltainen kaisa on omaelämäkerrallinen päiväkirjaromaani. Siinä tekijä palaa nuoruusvuosiinsa Turussa. Kirjassa on nähtävissä samaa hienovireistä paikallis- ja ympäristönkuvausta, jota on myös Karpelan dekkareissa.

- Laura Pitkonen -

Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2005.

 

Viimeksi päivitetty 5.3.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011