Karpela, Totti

Mitä tulee omaan kirjoittamisen haluuni tai "pakkooni", viittaan selostukseen, joka löytyy esikoiseni Sankarit älkööt vaivautuko salapoliisiromaanin uusintapainoksen (2004 / Tam­mi) lopusta. Se on melko hyvä selvitys niistä impulsseista, jotka ovat saaneet ja saavat minut kirjoittamaan dekkareita.
Kesällä 2004 ilmestyi aivan toisenlainen kirjani Kiimakorttelin keltainen kaisa. Pidän it­se kovasti siitä. Kirjoitin tarinasta lähes 80% jo 1960- luvun alkupuolella ja ehkä siksi teks­tiä voi pitää näin yli 40 vuodenkin jälkeen tuoreena. Mielestäni minulla oli huisin kiva nuo­ruus ja sen tähden halusin muidenkin tietävän, mitä oli olla nuori tuohon aikaan.
Tulevina vuosina, mikäli niitä minulle suodaan, tulen edelleen kirjoittamaan salapoliisiys­täväni Allan Karven seikkailuista, mutta yritän myöskin kehitellä muunlaista proosaa. Pari kolme hyvää ideaakin minulla on.
Olen pienestä pitäen lukenut paljon. Esimerkkeinä kirjoista, joiden ensilukeminen ei ikinä unohdu, voin mainita muutamia. Ehkä ensimmäinen oli Milnen Nalle Puh. Sitten seurasi­vat Twainin Tom Sawyerin seikkailut ja Edgar Wallacen Afrikkaan sijoittuva Sandels- sarja. Sota-ajan lapsena ahmin myös Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen kirjat ja sen jäl­keen tulikin jo Linnan Tuntematon sotilas. Kirjoja ja kirjailioita alkoi tulvia elämääni. Stein­beck, Heminway, Salinger, tyylitaituri Nabokov ym.ym.
Jännitys- ja salapoliisiromaaneja ahmin valtavasti, mutta varsinaisen elämyksen tarjo­si minulle siltä sektorilta tietenkin Raymond Chandler. Kun luin hänen Sapo- sarjassa Suo­meksi 50- luvulla ilmestyneen Philip Marlowe tarinansa Nainen järvessä saatoin vain ih­metellä, voiko salapoliisitarinan kertoa näin tyylikkäästi ja älykkäästi. Tästä luettelosta uh­kaa tulla aivan liian pitkä, joten lopetan minun makuni mukaiseen ehdottomaan helmeen ja sehän on tietenkin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Teos, jota ei suomalaisessa kirjalli­suudessa vielä ole ylitetty.
Kuten jo edempänä mainitsin, harrastan ja pidän suomalaisista vahoista iskelmistä. Mo­net niistä ovat melodisesti taidokkaita, mutta erityisesti sanoitus on useissa "schlaageis­sa" täyttä runoutta. Jos muistelen klassisen musiikin värisyttäviä ensikuulemisia, niin mie­leen tulevat vaikkapa Rossinin Seviljan parturin alkusoitto tai Bizet'n Carmen- oopperan musiikki, johon tutustuin hiukan mutkan kautta eli Otto Premingerin ohjaamassa amerik­kalisessa elokuvassa Carmen Jones.
Kuvataide on jäänyt minulle muista taidemuodoista vieraammaksi. Muistan kuitenkin selvästi, kun joskus 50- luvulla ensi kerran näin Turun linnassa Albert Edelfeltin taulun "Kaarle ruhtinas herjaa Klaus Flemingin ruumista". Ajattelin silloin kloppi-ikäisenä suurin piirtein: Jukopliut! Toi ukko osaa tosiaan maalata. En ole sitä käsitystäni muuttanut vielä­kään, joskin Gallen-Kallela hengittää lähes Edelfeltin niskaan minun suomalaisessa taide­maalarirankingissani. Ulkolaisista tauluntekijöistä minua viehättää amerikkalaisen Edward Hopperin koko tuotanto.
Elokuvia olen harrastanut jo kymmen vuotiaasta lähtien. Vavahduttavia katseluelämyk­siä on satoja, ellei sitten tuhansia. Vaikka Bergmanin Mansikkapaikka tai Fellinin Amar­cord ja 8'/2 ovat tulleet katsotuksi ties kuinka monta kertaa, otan kuitenkin esimerkiksi Nic­holas Rayn Nuoren kapinallisen. Näin tämän filmin ensimmäisen kerran eräänä alkusyk­syn iltana 1956 Turussa elokuvateatteri Kinolassa, enkä enää koskaan palautunut täysin omaksi itsekseni. Aloin kammata tukkani taaksepäin leijonanharjaksi ja vilkuilin kulmieni alta jurosti maailmaa, kuten Jimmy Dean. Se elokuva sopi murrosikäiselle kaverille kuin nyrkki silmään!
Elokuvan ja kirjallisuuden lisäksi minulla (ja vaimollani ) on vakavana ja pysyvänä har­rastuksena matkailu. Siksi mieluisia paikkoja maailmalla on löytynyt ja löytyy useita. Val­tioista paras on Yhdysvallat ja kaupungeista tietenkin The Big Apple eli New York. Pieniä paloja sydämistämme on jäänyt Meksikoon, Oaxacan kaupunkiin, jossa asuimme kiitävän hetken ja lisäksi muistelemme mielellään Berliiniä ja vaikkapa Buenos Airesia. Jos ranta­lomamatkoista pitää, Acapulcon rantakaupunki on primus inter pares. Kotimaan paikoista paras ja rakkain on tietysti Turku!
Olen ollut sangen tyytyväinen siihen aikakauteen, jossa olen saanut elää. Minusta koko 1900- luku oli värikäs ja kuohuva vuosisata. Jos leikitään ajatuksella, että voisi jollakin Wells'in aikakoneella hypätä ajassa taaksepäin, en välittäisi mennä kovinkaan pitkälle. Eihän siellä menneinä aikoina ollut edes elokuvia! Noh, onhan tietenkin "Villi länsi." Olisi melko mielenkiintoista tavata Abilenen ja Tombstonen legendaarinen sheriffi Wyatt Earp ja keskustella hänen kanssaan vaikkapa aina aktuellista "Law and Order" kysymyksestä.
Olen koko aikuis-työelämäni toiminut valtion virkamiehenä. Harmaata ja yksitoikkoista, ajattelee varmaan monikin. Enpä tiedä. Olen käynyt lukemattomilla rikospaikoilla, tutkinut ruumiita ja niiden tekijöitä. Olen jututtanut lipeviä huijareita ja kuunnellut väkivallan uhrien säälittäviä kertomuksia. Ja viimeisen viidentoista vuoden aikana olen tavannut kaikki nyky­Suomen vähänkin nimekkäät rikolliset ja hörhöt.
Ainakin minun kohdallani on käynyt niin, että mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi (?) olen tullut, sitä vähemmän törmään asioihin jotka ärsyttävät minua (saattaa johtua noista ammateistanikin). Aika aikaa kutakin, sanotaan. Muistan hyvin, kuinka tyrmistyin -60 lu­vun puolivälissä, kun näin ensi keran nuorukaisen, jolla oli olkapäille ulottuva tukka. Rea­goin näkemääni kuin ainakin perinteinen suomalainen mies; olin vähällä mennä antamaan sille kuvatukselle turpiin! Tietenkin löytyy vieläkin ilmiöitä ja luonteenpiirteitä, joita en voi hyväksyä. Väkivaltaisuus, lasten hyväksikäyttö, kavaluus...Mutta toisaalta taas, onhan nii­tä kivoja, hyviä asioitakin tukuttain. Erilaiset tunnelmat, kuten takkatulen loimu kylmänä talvi-iltana, kesäyön äänetön sinisyys, taikka tunteet sellaiset kuin nojatuolissa kirjaa luke­van vaimon hahmon herättämä tai lastenlasten iloinen meteli. Ja sitten vielä tämä tarinoi­den kirjoitteleminenkin.

Viimeiseksi esittelen lyhyesti valitsemani tekstinäytteet

Vaikka olenkin suoran proosan kirjoittaja, olen sentään saanut aikaiseksi muutaman ru­nonkin. Ruissalon villa (Teksti 3) on lähes autenttinen muistikuva ja se syntyi, kuten kait runon pitää­kin, pakottamatta ja kuin itsestään. Runo on julkaistu v. 2003 kirjasessa Ikään kuin (Pelipeitto Oy, 2003).
Minulla on tapana käyttää dekkareissani täysin varsinaisesta juonesta irrallaan olevaa johdatusta romaanin alussa. Toisen salapoliisikirjani Hyvätkin on haudattava ensimmäi­nen luku olkoon esimerkkinä tästä (Teksti 4) (Weilin & Göös 1973 ja uusintapainos "pokkarina" kustannusosakeyhtiö Tamman toimesta 2005).
Kirjoitin kolmannen täyspitkän rikosromaanini Pyöveli harvoin kättelee vasta kolmekym­mentä vuotta kahden edellisen jälkeen (Tammi 2003). Otin tästä tarinan viimeisen sivun, joka ei toki paljasta murhaajaa, mutta antaa kuvan siitä, miten lopettelen juttuni (hivenen surumielisesti, pysähtyneesti) (Teksti 1).
Viimeisenä näytteenä (Teksti 2) on viimeisen kirjani viimeinen luku (joskus toistoakin voi käyttää vallan sopivasti). Tämä Kustannusliike Sammakon v. 2004 julkaisema Kiimakorttelin kel­tainen kaisa kertoo rennosti nuorten omalla sen aikaisella slangilla, millaista oli olla nuori 1950-luvulla. Lyhyt viimeinen luku on yhteenveto, jossa nimetön kertoja valmistautuu ottamaan vastaan uusia haasteita nuorena aikuisena.

Oripäässä, tammikuussa 2005.

Totti Karpela