Sutinen, Jussi

Jussi Sutinen (s. 1982) on Mynämäellä asuva runoilija, joka työskentelee kirjallisuusterapeuttina ja lastenkodin kasvatusjohtajana. Sutisen esikoiskokoelma Kuolleiden kaupunkien muistikirja ilmestyi vuonna 2009. Aiemmin hänen runojaan on julkaistu useissa antologioissa. Sutinen kirjoittaa artikkeleja ja arvosteluja sosiaalialan lehtiin.

Lukukeskus

Kasvatus- ja kehitysjohtaja
Kirjallisuusterapiaohjaaja

Harrastuksena jalkapallo, lenkkeily, sulkapallo, lukeminen ja musiikki

Tekstinäyte

HILJAISTEN LAULUJEN LAULAJA

Taivas kantaa aurinkoa niskasta, emo poikastaan. Isäntä on kääntänyt
kenkänsä tupaan päin, askeleen kauemmaksi. Hiljaisten laulujen laulaja.
Ikkuna on likainen maailmankatsomus. Kävele hiljaa pihan poikki metsän
reunaan. Aamukaste on pisara kissan viiksillä, jos se putoaa hiljaisuus

rikkoutuu. Aivan hiljaa yksikin sana, yksikin runo voi rikkoa kaiken.
Juuret painavat kyntensä voimakkaammin maahan, kirkkotiellä syntisten
sielujen hevoskyyti. Neliönmuotoisten pyörien rikkoma hiljaisuuden jäänne.
Ratsujen silmissä syvä kiiltävä meri, kuolaimien vaahtopäät.

Puut, kevään maaduttamat luurangot hakkaavat vintin ikkunaa. Jäät
nukkumaan hiuksissasi talonpojan menetetty rakkaus, pullo kotipolttoista ja
orrella tuoksuvat ruisleivät. Minä pesen vielä poron lihaa purreet hampaani.
Pimeän kasvoilta. Pihasaunassa. Pakkasen puhdistamassa kaivovedessä yön
öljyiset käsivarret. Olet elänyt kaksisataa vuotta maalta kaupunkiin minä
vasta kaksikymmentä. Vanhenemme hitaasti.

(Kuolleiden kaupunkien muistikirja 2009)

TALOOSI JÄI VÄHÄPÄTÖINEN ARVOTON IRTAIMISTO

Hämärän ymmärrys hukuttaa romahtaneen tiilikaton loppusyksyn lohdutto-
muuteen. Istun talosi raunioille, veri on jäätynyt kaivoon. Rei’ittämättä vielä
viimeinen menolippu. Viimeinen kirjeesi kahdeskymmenesneljäs syyskuuta
yhdeksänkymmentäkahdeksan. Kuollut, luonnollisista ikääntymiseen
liittyvistä syistä. Omaisuus. Vähäpätöinen arvoinen irtaimisto. Jätit kotisi
minulle ja minä rakennan sitä niin kuin mosaiikkia rakennetaan. Elämä on
omituista geometriaa, optista illuusiota. Taivaanrannan ja rantaviivan muo-
dostama 80 asteen kulma, samanääniset lokit. Mittarit. Määreet.Vääreet.
Logiikan.

Kuolinkääreet. Ja ihminen on niin kuin valssi on ikävälle, niin kuin kolmiota
ympyrään työntävä lapsi. Kotimatkalla hautajaisista ajoin koiran yli, jonka
sitten otin omakseni. Syyllisyyttäkin rakkaus. Sattumaa, kolikon tuoksuinen
hedelmäpeli vanhassa kahvilassa. Ja jotain aina kuolee kun se mittaan
laitetaan, muotonsa menettänyt pöydälle kaatunut meri. Pentuja odottava
koira. Vanhan junan tuoksu. Kiviportaalle lasketut olkaimet. Alku.

(Teoksesta Kuolleiden kaupunkien muistikirja, Savukeidas 2009)