Ensimäinen lempi

Käy nuorukainen synkees Metsolassa,
pylvässalis kaikuvas;
kiväärii kantaen hän kiiteleevi
halki sinisaloen
ja kuusiston kuningast
luotinsa kiehtoo,
se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.

Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
partahisen kontion,
kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
Ohto otsal verisel
päin karkaavi ryskyen,
vihasta hurja,
mut rintansa keihääseen syöksee - ja kaatuu.

Niin lepää siinä voimallinen sankar,
povi verta vuotaen,
hän nukkuu, kylmenee ja unohdettu
on nyt elon taistelo
ja nuorukain käyskelee
kotihins taasen,
kosk väsynyt aurinko läntehen vaipuu.

Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
otsa kirkas, viaton,
kuin aurinko on silmä säteilevä,
poski kuumast liekehtii
ja ruskeat kiharat
poskellans väikkyy,
kosk ehtoosen liehaus vuorilta lentää.

Hän jalost käyskeleevi, tiensä kulkee
ohi komeen kartanon
ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
saarnimetsä kajahtaa;
ja katsomaan leikkiä
nuorukain rientää
ja pian on edessä loistava sali.

Ja salis loistavassa joukko tanssii
häitä kauniin tyttären.
Jasmiineista ja ruusuist purppuraisist,
sinertävist sireeneist
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär
ja saarnisto hymisee ihanast soitost.

Mut morsian, se nuori, mustakihar,
huohuttaen tanssist käy.
Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
vakaa, kaino, viaton.
Kuin ihmeellinen kangastus
toivomme maasta
hän seisoovi raueten lehtien varjos.

Ja nuorukaisen katse matkan päästä
kohden kaunist morsiant
on teroitettu niinkuin hourailevan;
posken liekki siirtyy pois
ja sydän lyö tuimasti
paisuvas rinnas
ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.

Ja impi, joka lehtein varjos seisoo,
toisen kallis aarre on,
se vuorittaavi nuorukaisen sielun
muuril mustal, hirmuisel ja toivonsa aurinko
pilvihin sammuu
ja mielensä harhailee synkeäs yössä.

Tok vielä viipyy kelmee ampuniekka,
viipyy häitä katsellen,
kosk morsian se nuori, ihmeenkaunis
tanssis väikkyy raueten ja morsius-myrtistä
haju käy ympär
ja saarnisto hymisee ihanast soitost.

Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
halki puiston pimeän
ja seisoo sammaleisel kalliolla
keskel öistä männistöö;
kiväärinsä leimaus
valkasee metsän
ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juureen.

Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen,
käärittynä savuhun
ja Metsolassa kaiku ampumuksen
hänen uneen viihdytti.
Ja tyyneys vallitsi
tienoossa ympär,
vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjil.

Mut pauhinalla ilojoukko viettää
häitä kauniin neitosen;
jasmiineista ja ruusuist purppuraisist,
sinertävist sireeneist
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
kosk hääkunta pyörien ringissä juoksee.

Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheel
metsäss sammalkalliol
ja lempee kuu hänt taivaalt katseleevi;
äänetönnä makaa hän ja tunturin lumena
kasvonsa loistaa
ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.