Uneksuminen

Unta ma näin, mun impeni kaunis,
mä kuolin sun helmahas;
himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
kuin Saalemin kesä-yöss'.
Autuas oil kuolema,
kuolema sun helmassas;
niin kuolisin tuhannet kerrat
vaipuen helmahasi.

Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass',
kaikk' korvani kuuli myös,
ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
näin impeni sitovan
myrttikranssii viileää
kauneudeks kuolleelle,
ja viimein sen päähäni painoi,
poskillans tuskan kuume.

Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
kuin tuomion ukkoset,
pimeät pilvet peittivät taivaan,
ja sieluni synkistyi,
mutta immen katsannoss'
taasen lemmen taivaan näin;
mua saattoi hän kammioon kuolon,
poskillans tuskan kuume.

Vaikeni viimein ankara soitto
ja vallitsi hiljaisuus,
kalmistoss' seistiin kuusien yössä
mun hautani partahall':
sillon neito kaunokihar
esiintunkee punertain
ja, otsaltans hiukset viskain,
seisovi arkkuin ääreen.

Laski hän kätens rintani päälle,
mua hyvästi jättäen,
suudelma kuuma huuliain poltti
ja pyörrytti ihanast';
leimahti mun povessain,
elon virta koskena,
mua herättäin unesta lemmen,
kiertonsa alkoi taasen.