Rättö, Mika

Yökkölän räystään reunustalla käyskenteli rähjäpääsky paistatellen menneen päivän viimeisiä säteitä. Se rääkäisi syksyisen sääennustuksensa niin alavireisesti, että tiedossa oli tuskin muuta kuin koleaa, pilvistä ja ainaista sadetta. Eikä se tullut kuulijoilleen yllätyksenä, sillä monet uskoivat Tihkuluodon olevan sateiden ja pilvien kotiluoto, ja siksi kuiva päivä olikin Tihkuluodolla levottomuutta herättävä kuokkavieras. Rähjäpääsky pyrähti kattoikkunan edustalle ja kurkisti ohimennen pölyisestä lasiruudusta sisälle. Se huitaisi paheksuvasti resuisella siivellään ja nakkasi vähäsulkaista päätään tohkeissaan. Se oli nähnyt lennoillaan lukemattomia vätyksiä, mutta tämän lasin takana vääntelehtivä voimaton varjo oli, kuka tietää, ilmestyksistä säälittävin.
- Oi rapuset, tulkaa tänne, oi pikku rapuset, houri unen hiostama varjo, vääntelehtien tuskaisena kellastuneissa lakanoissa.
- Saamaton nahjus! kiljaistiin sielua riipivästi. - Se on nyt mitta täysi!
Äitikyöpeli seisoi vinttihuoneen ovensuussa kiukkuisena kuin aatelisen muotokuva. Hänellä oli yllään jätesäkistä leikelty esiliina, sormenpäissä siro näädänkarvapensseli ja permanentti syysmyrskyn jäljiltä.
- Kello on kuusi! jatkui kiljuna. - Kuusi illalla, joten selkääs sietäisit!
- Jäkä, jäkä, jäkä, jäkä, kähisi nuorimies ja vääntäytyi sängyn laidalle nuokkumaan. Hänen päässään kävi tuskainen puhallus. Hän raotti rähmäistä silmäänsä ja tihrusti sontaisia varpaitaan. Iltapesu oli jäänyt suorittamatta seitsemänä päivänä perätysten. Nokanvarsi tihkui räkää ja otsa tuntui lämpimältä. Hän oli liihottanut menneen yön kaatosateessa, napinlävet levällään. - Aamu on tönkkökuivattua jokiosteria viheliäisempi, mutisi nuutunut happamalle piimälle tuoksuville varpailleen. Hän vääntäytyi jalkeille ja puki ylleen isänsä vanhan hiilenmustan veturinkuljettajan öljytakin, hatun sekä kenkäparin. Hän napitti saven sotkeman takkinsa, juuttui tuijottamaan oven kahvaa ja nukahti seisaalleen.


(Tihkuluodon kuiskaajat 2009)