Vilulinnut

Kaipainen kirjoittaa kipeästä nuoruudesta, joka muistuttaa hänen omaansa, jossakin haastattelussa hän kertoo käyttäneensä romaanin rakennusaineena nuoruutensa päiväkirjoja. Etualalle nousevat suhde vanhempiin sekä tytön heräävä seksuaalisuus, molempia Kaipainen kuvaa vahvoin värein, kaunistelematta. Pikkutytön tärkein ihminen on isä, jota lapsi rakastaa pelottavan kiihkeästi. Tällainen tunne ei tietenkään kestä, tyttö kasvaa sen yli ja murrosikää lähetessään irrottautuu isästä, itsenäistyy. Tämä aiheuttaa isän kuoltua voimakkaita syyllisyydentunteita. Äiti on aina ollut kuin eri maailmasta, tyttären kanssa hänellä ei ole muuta yhteistä kuin naiseus. Lopullinen irtautuminen kodista tapahtuu kun äiti joutuu mielisairaalaan ja tyttö lähtee pikkukaupungista Helsinkiin omaa elämäänsä etsimään, kuusitoistavuotiaana. Kaipainen tuntuu nyt joutuneen aikaisempaa vuolaampaan sanojen virtaan, kerronta on pursuavaa, välillä liiankin kanssa. Varovainen tiivistäminen olisi mielestäni ollut eduksi. Kuitenkin pidin paljon tästä kirjasta, se kosketti ja toi monella tavalla mieleen oman nuoruuden. Vilulinnut on jatkoa muutama vuosi sitten ilmestyneelle Kaihoja kukkuvat käet -romaanille ja saanee lisäjatkoa tulevaisuudessa.