Katri

Tyyppi

runot
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Kirjallisuudenlaji

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Tekstinäyte

Katri, pieni karjanpaimen,
askartelee aholla,
karjankello korven rannall
kaulas Helmin kilajaa.
Pieni "Jalli" jörönaama,
luppakorva penikka,
venyy vieres kiltin piian.
Miksi otti piika pentun,
karjaan kiusankappaleen?
Lapsi otti, toki sai hän
kantaa häntä kuormanans.
Nyt hän ahol askartelee;
mutta mitä askartelee,
mitä laatii lapsinen?
Hatun valmistaa hän, kiltti,
tuohest krullan komean.
Kaunistaa sen kukkasilla
herrashatun muotoiseks.
Viimein törttö päähän pannaan,
krulla kukkashehkuva,
niistinhuiviks hieno tuohi
vielä kuverretaan kourahan.
Ja niin seisoo nipahuulin
hepenissään hempukka;
sievästi hän asteleevi, ehtii edestakasin,
keksahtelee, keikahtelee
kenokaula fröökinä.
Kumartaa hän varjollensa,
varjo vastaan kumartaa,
kumartaa hän Jallillensa,
mitä huolli jöröpää,
väsyneenä, voipuneena
pörrönaama, porotallukka.

Impi ylpee, niuskanokka
veikkariinsa nuhtelee,
kielevästi kilakoitsee,
huivillansa häristää.
Siitä taasen tipsuttaa hän,
hyppii edestakasin,
keksahtelee, keikahtelee
niistinliinaans liehuttaa
korkehille kasvoillensa
kenokaula fröökinä.
Niinpä herrashepenissä
kaupungissa Mehtolan.

Aurinkoinen aleneevi
kohden kuusten tutkaimii,
likka leikis liekiöitsee,
unohtaavi karjan kirjavan.
Muttan Hellans, Helmikensä
viimein toki muistaa hän,
sillon seisoo kuni seiko,
helottavi, huuhelee,
kuulteleevi korvin tarkoin:
kello Helmiken ei soi.
Kiirehtii hän kiitämällä
hemmiänsä hakemaan,
kutsuu Jalliansa, kurja,
pelko poskel kelmeä.

Hyppää hän ja huuheleevi,
ammumista matkien;
mutta pentu pörrönaama
peräs piian haarustaa
äyhkinällä äkeällä,
kieli lerkkuu läähäten.
Astuu jäles Katrin kiltin
korven juurikamaraa.
Niin hän astuu miten jaksaa,
miten laiska lalluttaa;
mutta Katri, soma sorsa,
lentää Lemmon tulena,
Jalli kääpii kahnustellen;
kauvemmaks ain köntti jää. -
Maassa makaa tiiskin tiellä
lahokoivu kääpänen;
yli muurin päästäksensä
kölli kerran koettaa,
kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
takasin hän tuupahtaa;
meno nousee tuosta tuima,
oikein ramun rähinä.
Kuulee Katri kiusaksensa,
että tie on takasin;
pauhaa, itkee, kiitää kohden
Jallin kiukun kiljunaa.

Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
löytää karvakarhunsa,
häntä koural kiivaal iskee,
ravistellen raapottaa,
niskaturkist nytkäseevi,
tuonne viskaa tallukan.
Siitä Jalli julmistuuvi,
reuhuu, paikastaan ei käy;
kuni kuollut kilpikonna
makaa, pilviin katsellen.
Tyttö häntä turhaan kutsuu,
turhaan piiloon pistäytyy;
Jalli lepää läähättävi,
kuulematta Katria,
silmä katsoo taivahalle,
sinne myoskin anturat.
Takasinpa tyttö juoksee,
vihoissansa jupisten,
peikon kahmaa kourihinsa,
niskanaavast nytkäsee;
tuosta toinen tiuskaseevi,
riivatusti rähisee.

Sylissänsä karvakölli
tyttö korves kiitelee,
hattu päässä, herrashattu,
krulla kukkasorea;
kahahtelee kuusten oksis,
kilvan keikkuu kukkaset.
Huuhelee hän, huutelee hän,
matkii Helmin ammunaa.
Kelloa hän kuunteleevi,
vaan ei kello kolahda.
Kyhkyläinen hyyhyäävi
ikävyyden oksalla,
kylkeen salon kuivan kuusen
punaharja paukuttaa;
sen hän kuulee vaan ei kuule
helmikensä kelloa.
Niin hän syämmel synkeällä
salos summas siirtelee,
huuhelevi, huohottaavi,
itkee murheen metsässä;
taakkansa viel sylissänsä
sankarinsa katala.

Kuuluu korves kirveen pauke,
metsä kauvas kajahtaa:
hakkaa siellä "Hanko-Heikki",
juurel koivun kaarevan.
Hankoa hän hankkiileevi,
mahdikasta möyrijää,
savipohjan puskijata
mielitteiksi miehien;
onhan tässä "hankoniekka
Suomenniemes parahin". -
Hänpä korves kalkuttaavi;
hänen luokseen likkanen.
Kysyy likka kyynelsilmin,
haikeasti huokaillen:
"sano miesi, metsän ukko,
anna armas vastaus:
näitkö karjaa kadonnetta,
kirjokarjaa kotoni?
Tahi kuulitko sä kellon,
Helmin kellon kolean?"
Seisoo kirves kiilosterä,
vastaa ukko uhkea:
"En ol nähnyt kirjokarjaas,
enkä kuullut kelloa."
Sillon tyttö tuskissansa:
"Voi, mä lapsi onneton,
kadotinpa emon lehmät,
mehkon saaliksi saatoin ne.
Hakien nyt hukkuneita
samoon ympär saloja;
mutta vaiva samoella
taakka tämä rinnoillan.
Väsyi kurja käydessänsä
karjas härkämiehenä.
Ota häntä huomahaasi,
ukko hangon-tekijä,
että voisin vilkkahaasti
etsiä mun karjaani;
tuo hän kotja tullessasi
hankonesi kylähän."
Tuohon vanha vastaeli,
moukkiposki, leikkisuu:
Suostuisko tuo sonniotsa
tässä iltaan istumaan,
tässä Hanko-Heikin kanssa
veikeen ukko-jukurin?
Mutta tulpas, töllökuono,
vanhan-sedän kumppaniks. -
Mene hiiteen, vihakiiski!
viistosilmän vietäväks,
murhanainen 'Muuri-Jussi'!
Käskinko sun puremaan?
Purithan sä paholainen
paukon ukon peukaloon. -
Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
piti! musta murrisuu,
että saapi saivaristos,
tukkas pienen pöllynän. -
Piisaa jo, mun piiani!
Mitä tietää turriainen,
äkeissänsä ärmätti?
Nytpä toki tietäköön hän
purreens ukon peukoa.

Eihän suostu sonninaama
kanssain iltaa istumaan;
kontis metsäkyöpeliksi,
pedon poskeen paistiksi.
Pidä hän viel poikanasi;
kyllä taas hän pian talluttaa;
eihän pila paljon paina,
viisi naulaa tahi kuus.
Heitä huolo Helmikestä,
Kyydöstä ja Koivopääst;
kyllä löytyy sunnakkasi
säästäminä susien."
Tuohon lausui tyttö vieno
äänellänsä haikeal:
"Huuda kerran huikeasti,
Hanko-ukko kultanen,
kuusistoa kaikuttaen,
että peto pakenis,
huuda kerran huimaavasti,
luihkas valtaäänelläs."
Tuohon taasen ukko lausui,
moukin painoi poskestaan:
"Pianpa on tuokin tehty,
pian julma jolaus";
ja hän huusi hirveästi,
ammottaen taivaaseen,
huusi kerran, huusi kaksi,
kerran kolmannenkin viel:
kauvas kaiku kiiriskeli,
maa ja metsä jylisi.
Huuttuansa lausui ukko
ruttoruskee poskiltaan:
"Tekee työnsä moinen huuto,
kolme julmint jolinaa.
Mutta ellei tuostakana
vetonaulaks olisi,
kyllä keinon toisen tiedän:
soitan suden surmahan,
Hiien hakaan hallaturkin,
tahi leukans lukkoon lyön
lappalaisen lukemilla,
sarvijaakon sanasil:
'Mene poika, muihin metsiin,
kauvas, konnan sikiö,
häntähurri, Hornan halli,
mene Hiien hinkaloin!
Mutta elles mieli mennä
hankihautoin hukkumaan,
elles mieli melkotella
tuntureilla tuulien,
ällös purros Katrin karjaa,
ällös sarvipäitä syö,
pure puuta, pure maata,
pure murhin paasia;
noidun muuten leukas lukkoon,
silpaan turkkis seljästäs,
viskaan rankas Rutjankoskeen,
turkkis Tulivirtahan!
Niin sua kurjaa kurittelen,
elles käyskel koreast,
taitavasti tassuttele
koskematta karjahan.' -
Moiset sanat työnsä tekee,
susilassa teposet.
Ole rauhas, likka leiska,
ilman huolen huokaust;
kohta saapuu sunnakkasi
säästäminä susien.
Mutta käyskel sinä taajaan,
huuhele ja kuultele."
Niin hän lausui, ukko uljas,
pisti moukin poskehens,
kääntyi taasen kirveinensä,
iski koivuun kaarevaan..
Mutta läksi likka liesuun
sammalsaloo samoomaan,
huuhelemaan, kuultelemaan,
kuultelemaan kelloa,
aina retkel riipotellen
helmassansa kölliä:
niin hän rientää tuskan tiellä,
huuhelee ja kuultelee. -
Mutta mitä huomasi hän?
Metsähiiren hyppäävän
keitahalta kannon-koloon,
kiitäin kitivitinäl.
Senpä huomaa huolon lapsi,
Lausuu syämmel synkeäl:
"Miekkohinen metsähiiri,
onnen kantokoturi,
ei ol karjas kurjan teillä,
ei sua uhkaa viha vanhempais.
Oisin pieni piikkisilmä,
'onnen-myyri' olisin!"
Niin hän juttuu juostessansa,
sammaletta samoten,
näkee tuolla tintin pienen,
tiasen partakuusen kehdossa,
lausuu taasen tuskissansa,
koito kadehtien kujertaa:
"Tintti pieni, kuusen kehdos,
olisin mä oma siskoses,
en nyt murhees murentuisi,
kadonnetta karjaa etsien.
Olisin mä siskos pieni,
ilolintu aina olisin!"
Jo hän rientää taakkonensa
Hyypiöisten ahoilla;
tässä armaal aamuhetkel
karjaansa hän katseli.
Aho pyörtää ympärillään,
aho alakuloinen;
kannon kiirehellä rastas
ehtoovirttään vierittää,
lännenahtehelta päivä
väsyneenä säteilee.
Mutta eipä karjankello
Katrin korvis enään soi.
"Niin on surmansa he saaneet,
Kyytö, Hella, Helmikein!"
Tyttö lausuu: vimman silmä
yli ahon aavan käy,
kyyneleihin hyrskähtäävi
sydän murheen aholla,
rinta huokuu, kyynel virtaa,
ikuinen on ikävyys,
päivä synkee Paimelassa,
Hyypiöisten aholla!

Eukko vanha vastaan joutuu,
"pihkamuori" mainio,
kaunoisien kaakkusien,
pihkaleipäin leipoja.
Kiltisti hän leivät leipoo,
kiltisti hän kauppaan käy.
Tuikeasti retkillänsä
sanaa saarnaa, laulelee;
sillä muori mustanaama
ankara on lukija. -
Moinen monna kohtauuvi,
kantain pihka-tuokkoaan,
käsivarrel vasemmalla;
kirves kädes oikeas.
Kyseleevi kyynelsilmin
likka vaimolt vanhalta:
"Sano mulle, Pihkamuori,
anna armas vastaus;
näitkö karjaa kadonnetta,
omenia emoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmin kellon kolean?"
Tuohon vastaa vaimo vanha
katsahtaen karmeasti:
"Voi mä lapsi onneton!
Kadotinhan kodon karjan
taakka tämä käsivarsillain;
väsyi peni Paimelassa
ollen päivää ensimmäist.
Pahoin pelkään, lapsi parka;
pahemmin tok' pelkäisin,
ellei oiva Hanko-Heikki
äsken tuolla korvessa
tehnyt olisi voiman työtä
parhaaks pienen paimenen.
Mahtavat hän manaukset
lausui, tenhosanaiset."
Tuohon taasen vanha vastaa
tuimistuen tuhon äänellä:
"Läsnä on jo maailman loppu,
rankaiseva leimaus,
kosk' jo pienet paimenetkin
harjoittelee keinoo helvetin!
Oikeinpa sua taivas tassii
syystä lennättäävi liekkiöö. -
Mitä vielä? Huomasinpa
aamul teidän tarhapihalla:
vastoin tahtoo vanhimpainsa
lapsi karjaan pentun vietteli.
Siis nyt ansiosta aivan
tuossa karvataakkaas kantelet
kaukana sun karjastasi. -
Mitä vielä? Suur jumala!
Noinhan perkel lapsen pukee
hyllyn "Kukko-Leenan" krullahaan!
Hepenissä herrasnaisten
mukamakin tervatentti sä!
Mitä sanon, mitä saarnaan?
Voi sä ylpeyden enkeli!
Oikeinpa sua taivas tassii,
syystä lennättää hän liekkiöö,
rankaseevi rikollista,
vihan lasta vallatonta lyö.
Kontio sun karjas lyököön,
lyököön kaitsijata leimaus!
Onhan läsnä mailman loppu,
läsnä aivan hetki ankara!"

Pakisi niin Pihkamuori,
eukko murhan-musta muodoltaan,
mutta pian piika pieni
muorin metelistä pakeni,
riensi kolkol katsannolla;
tuonne katosi hän koivistoon.
Kalpeassa koivistossa,
liimus lempeässä lentää hän,
hatun päästään viskasee hän
kolinalla kannon kylkehen.
Siinä hyppää hassatukka
halki hymisevän hongiston;
toki taasen kuultelemaan
karjankelloa hän seisahtaa.
Kellon kuulee koillisessa,
kohden koillista hän kiirehtii,
kiirehtii hän iloissansa,
mutta kerran vielä kuultelee:
kuulee kellon lounaisessa,
kohden lounasta hän kääntyy taas.
Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
kaikuu tuhat kelloa.
Tuonne juoksee, tänne juoksee
hassatukka tuskissaan.
Katri kurja, miksi juokset,
tuiki turhaan kiitelet?
Kellot kaikki valhekellot
murehtivan paimenen. -
Viimein tuon jo tyttö huomaa,
vaipuu hongan juurehen,
valittaa hän, vaikertaa hän,
kyynelhelmet vuotaa virtana.
Päänsä vasten polviansa
kallistaa hän kiljunal;
aina pentun levätessä
killisilmin helmas huokuvas.
Siinä itkee ilta-nummel
likka leino hongan juurella,
vasten polvea hän päänsä painaa,
polven peittää tukka tumpura. -

Mutta jopa vaikeneevi
paimen, itkemästä herkenee,
korkeuteen katsahtaen,
päänsä vasten honkaa nojaten.
Taivasta hän rukoileevi,
ristis kädet pienet polvilla:
"Elon Herra taivahaassa,
katso puoleen kurjan paimenen,
hälle armostasi anna,
että karjansa hän löytäisi!
Synnin tein mä, toivoessa
tenhokeinon onnen saattavan;
synnin tein mä, tehtyäni
vastoin vanhimpani tahtoa;
teinpä synnin, kummitellen
turhan koreuden hepenis.
Kadunpa tok' katkerasti,
anteeks syntejäni anelen;
tästälähtein henkes voimal
tahdon täyttää uskon hedelmät,
käyskellä sun käskys teillä,
olla aina kuuliainen laps;
ja niin viimein pääsen luokses
valtakuntaas pääsinpäivänä.
Mutta saata, että löydän
tällä hetkel karjan katalan,
elon Herra taivahaassa,
katso puoleen kurjan paimenen!"
Niin hän lausui, kunnes sammui
ääni raukeneva rinnassa,
mutta eipä sammunutkan
rukouksen hohde huulilta.
Huuli liikkuu hiljaisesti,
kieltä harrast kuiskaten,
liekki silmän tumpuraisen
kohden korkeutta luo.
Seisoo kirkas kyynevirta
poskel päivän polttamall,
kuni kuultella hän tahtois
rukousta pienen piikasen.

Niinpä lapsi iltanurmell
istuu hongan juurella.
Rukoilee hän: soma rauha,
kajasteena aamuisen,
väikkyy hänen kasvoillansa,
liehe tyyni huulillaan,
koska sanoo sydämmensä,
että kuultiin äänensä. -
Tyttöä nyt illan tuuli
siivillänsä keimailee,
peittää hänen päivän tähti
säteittensä kiiltohon.
Vaipuu viimein silmän vaippa,
kaihtaa punapimeys.
Koska nukkuu nurmilintu,
uneen raukeneevi makeaan. -
Unohtaa hän päivän huolet,
tyttö unes ihanas,
päivän huolet unohtaavi
Jalli helmas huovaten.
Yhdessä he uneksuvat
paistees illan auringon.

Unta mitä uneksuuvi
paimen? Unta ihanaa:
kumo taivaan aukeneevi,
astuu alas portista
enkel, hamees liehuvassa,
kohden paiment alenee.
Hongan juurelle hän vaipuu
uneksuvan äärehen
kätens hiilakkaan hän laskee
kiirehelle nukkuneen.
Kuiskaa hänen korvahansa
ihanaisen sanoman:
"Ole rauhas, paimen pieni,
kohta löydät kadonneet.
Lähe lounaisehen käymään,
kohden Ilokeimoa,
sieltä löydät sinä karjas
mantsikkaisell manterell.
Ota vastaan, kurja lapsi,
tämä tieto Jumalan,
sillä laupeuden korvan
kallisti hän äänelles,
joka otollisna yleni.
Ja niin aina elon tiellä
rukouksen uhris palakoon;
ja me vielä kohtaumme
kerran salis taivahan."
Sanoi hän ja pian siirtyi
ylös lemmen kotihin.
Oven hän jo ennättäävi,
kynnyksellä säteilee.
Katosi hän, valo peittyi,
kumo taivaan helähti.
Herää paimen huoveestansa,
lentäin ylös liekkinä,
muistaa mitä lausui enkel;-
muistaa unen ainiaan; -
kohden lounaista hän rientää,
yhä Ilokeimoon päin.
Tuulespilvenä hän kiitää,
eikä tunne taakkaansa.
Kuuleepa hän kellon kaikun,
löytää karjan kultasen
kultamaalta marjaselta,
sanajalka-aholta.
Mikä hetki, ilon hetki,
mikä muisto ikuinen!
Katso: kuni aurinkoinen
tuolla loistaa honkain välistä,
niinpä loistaa lapsen kasvot
Ilokeimon kivikummulla.
Hänen riemuns mihen vertaat,
mihen onni-autuutensa tääl?
Ehkä naiseen, joka löytää
helmen kallihimman taivaan al,
tahi sankarihiin astuessaan
ylös korkeuteen kunnian?

Kehno heidän hekumansa
ilon rinnal tuossa paimenen! -
Onnellisna astelee hän
nummel huuheleevi, helottaa,
astelee hän karjans kanssa
kohden ihanaista kotoa.
Jalkimillaan omillansa
astelee jo Jallikin,
totisena toisten seuras
kotihinsa taaputtaa.

Surun päivä, ilon päivä!
Syvät surut lapsenkin;
itkee, huokaa murheen yössä;
yö se ilon päivän kirkastaa.
Onhan vielä vienon mieli
aina taivaan naapuri.
Niin oil päivä Paimelassa
Katrin kerran karjas käydessä,
tuota päivää muistelee hän
kätkettynä syämmen syvyyteen.
Emäntä hän onnellinen myös hän äiti on;
onni oiva häntä seuraa
töissä, toimissa ja askareis.
Tuosta kuiskaa viistosilmä:
"velhon keinot kyllä tuntee hän";
toinen taasen todistaavi:
"usein hartaasti hän rukoilee". -
Mutta vaikka valtiasna
emäntänä Katri elelee,
ei tok' kamppaellen käyskel
turulla hän mailman turhuuden.
Kainona hän käyskeleevi,
kasvohilla rauhan kirkkaus,
kuni katsahtelis silmä
kohden valkeuden enkelii.

Osana julkaisua

Nimi

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Sivumäärä

15

Julkaisuhistoriaan liittyvät lisätiedot

Runon Paimentyttö toisinto. - Aleksis Kiven mestariteokset 1 tämä runo on nimellä Paimentyttö.