Upottava

Kirja vaikuttaa hölpötykseltä. Kun sanon näin, ei hölpötys-sanan merkityksen välttämättä tarvitse olla negatiivinen. Tekstistä saa sen vaikutelman, niin kuin tekijä makaisi soffalla rennosti selällään unen ja valveen rajamailla ajatukset raukeina ja tässä estottomassa tilassa rupattelisi suurimmaksi osaksi hampaittensa ulkopuolelta ilmoille kaikenlaiset sinne tänne lennähtelevät aivoitukset. Tietenkään asia ei ole näin, vaan Takalo-Eskolan tapa sanoa, hänen tyylinsä, on tiukkaan ylle napitettu tietoinen rooli. Turhia pausseja pitämättä ja aikailematta hän siirtyy asiasta toiseen, unikuvista valvenäkyihin, Sukselaisesta ja Kekkosesta latina-Oksalaan, Helsingistä ja muista kaupungeista Lapin raukoille rajoille. Kieltämättä koko systeemissä on veijarimaista kekseliäisyyttä ja melkoisen värikäs sanavarasto, mutta ei siitä paljon käteen jää lukijalle. Korkeintaan välimerkittömyydestä johtuva hengästyminen ja jokin tämmöinen ajatus: jaa, jaa, kaikenlaista...