Kadonnut maailma

"Katsokaa!" huudahti hän. "Varmaan olemme löytäneet kaikkien lintujen kantaisän jäljet."

Pehmeässä maassa näkyi todella suuria kolmivarpaisen jalan merkkejä. Eläin — mitä lajia lieneekin ollut — oli kulkenut suon yli ja kadonnut metsään. Kaikki pysähdyimme tutkimaan sen mahdottoman suuria jälkiä. Jos tämä eläin todellakin oli lintu — ja mikä muu eläin olisi voinut tehdä tuollaisia jalanjälkiä — niin oli sen jalka niin paljon suurempi kamelikurjen jalkaa, että sen korkeuden täytyi suhteellisesti olla aivan suunnaton. Lordi Roxton katseli vaanien ympärilleen ja pani kaksi patruunaa pyssyynsä.

"Panen metsästäjämaineeni pantiksi siitä, että jäljet ovat aivan tuoreet. Eläin on kulkenut tästä noin kymmenen minuuttia sitten. Katsokaahan kuinka vesi vielä pulppuilee jalanjäljissä! Totta tosiaan — tässähän on poikanenkin juossut."

Ja todellakin oli tuossa pienemmät samanmuotoiset jäljet.

"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti professori Summerlee riemuiten ja osoitti jotakin, joka muistutti suuren ihmiskäden jälkeä noiden kolmivarpaisten merkkien keskellä.

"Tuttu muodostuma!" huudahti Challenger ihastuneena. "Olen nähnyt noita kivettymissä. Tämä on sellainen eläin, joka kulkee pystyssä kolmivarpaisilla jaloillaan ja toisinaan panee viisisormisen etukäpälänsä maahan. Ei tämä mikään lintu ole, hyvä Roxton — varmasti ei ole mikään lintu."

"Nelijalkainenko sitten?"

"Ei, vaan matelija — dinosaurus. Vain sellainen eläin on voinut jättää tuollaisia jälkiä. Aikanaan tuottivat ne paljon päänvaivaa tutkijoille — mutta kuka olisi voinut toivoakaan enää saavansa nähdä itse eläimiä."

Hänen sanansa kuolivat kuiskaukseen, ja me seisoimme kaikin hämmästyksestä sanattomina. Jälkien johtamina olimme kulkeneet läpi rämeikön ja sitten tunkeutuneet tiheiköstä väljemmille aloille. Etäämmällä oli notkelma, jossa huomasimme viisi mitä ihmeellisintä eläintä, jollaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Pensaiden taakse kyykistyneinä jäimme niitä katselemaan.

Niitä oli, kuten sanoin, luvultaan viisi — kaksi täysi-ikäistä ja kolme poikasta. Ne olivat hirvittävän suuria. Jo poikasetkin olivat elefantin kokoisia, ja molemmat vanhemmat olivat suurempia kuin mitkään ennen näkemäni eläimet. Niiden iho oli vuolukiven väristä, suomuista, sisiliskon ihoa muistuttavaa pintakerrosta, ja se välkehti auringonpaisteessa. Kaikki ne istuivat leveän, voimakkaan häntänsä varassa suurilla kolmisormisilla takajaloillaan, pitäen kiinni pienillä viisisormisilla eturaajoillaan siitä oksasta, jota pureksivat. En luule voivani antaa teille selvempää kuvausta niiden ulkonäöstä kuin jos sanon, että ne olivat kengurun näköisiä, kaksikymmentä jalkaa korkeita, mutta että itse ruumis oli krokotiilimainen.