Sudenkorento
Aikalaisarvio
Arvosteleva Kirjaluettelo oli Kouluhallituksen vuosina 1922–88 (vuosina 1908–21 alan järjestöjen) julkaisema lehti, joka sisälsi kirjastojen kirjanvalinnan tueksi tarkoitettuja lyhyitä arvosteluja uusista suomenkielisistä kirjoista. Sitä jaettiin Kirjastolehden liitteenä.
Teoksen kuvailutiedot
Ilmestynyt numerossa
12/1970
Teosarvio
Mannerkorpi, Juha. Sudenkorento. Erään Pakaraisen esittävät seikkailut.
Mannerkorvella on viehtymyksensä mustaan huumoriin ja groteskeihin tunnelmiin (kuten kuunnelmassa Viilut) mutta Sudenkorennossa näihin piirteisiin liittyy fantasia, tekisi mieli puhua erinomaisesta aikuisten sadusta. Mannerkorpi on itse otsikoinutkin tarinansa satu 1:ksi (kuukunanmunista) ja satu 2:ksi (luista). Ne kertovat miehen kahdesta naisesta, sotavuosista maalla, ihanasta kernimaidosta ja muikkusopasta sekä Kaaleppi Pakaraisen, sokeritautisen, muuttumisesta sudenkorennoksi kuin Kafkalla ikään. Pakaraisen maailma on luonto ja luonnosta lähtevä elämä, mutta vaikuttavinta on nyt kielen omaperäinen käyttö. Kun kirjailija pysäyttää kielensä »Tarkoituksenne. Oli siis. Puhua. Almanakoista?» sitä tarkastelee uudelleen, rytmitellen. Mannerkorvella kielileikittely ei ole itsetarkoitus niinkuin jollakin underground-vuodattelijalla, vaikka hänkin välittää nimenomaan tunnelmia, voimakkaasti. Lopuksi tapahtuu tuo tuttu ihmisen tyhjentäminen: Pakarainen irrottaa luukokoelmansa kruunuksi oman kallonsa nurneroksi 977. Ihmisen tragedia maailman paineessa, aihetta moniin mietteisiin.
Mannerkorvella on viehtymyksensä mustaan huumoriin ja groteskeihin tunnelmiin (kuten kuunnelmassa Viilut) mutta Sudenkorennossa näihin piirteisiin liittyy fantasia, tekisi mieli puhua erinomaisesta aikuisten sadusta. Mannerkorpi on itse otsikoinutkin tarinansa satu 1:ksi (kuukunanmunista) ja satu 2:ksi (luista). Ne kertovat miehen kahdesta naisesta, sotavuosista maalla, ihanasta kernimaidosta ja muikkusopasta sekä Kaaleppi Pakaraisen, sokeritautisen, muuttumisesta sudenkorennoksi kuin Kafkalla ikään. Pakaraisen maailma on luonto ja luonnosta lähtevä elämä, mutta vaikuttavinta on nyt kielen omaperäinen käyttö. Kun kirjailija pysäyttää kielensä »Tarkoituksenne. Oli siis. Puhua. Almanakoista?» sitä tarkastelee uudelleen, rytmitellen. Mannerkorvella kielileikittely ei ole itsetarkoitus niinkuin jollakin underground-vuodattelijalla, vaikka hänkin välittää nimenomaan tunnelmia, voimakkaasti. Lopuksi tapahtuu tuo tuttu ihmisen tyhjentäminen: Pakarainen irrottaa luukokoelmansa kruunuksi oman kallonsa nurneroksi 977. Ihmisen tragedia maailman paineessa, aihetta moniin mietteisiin.