Ulkona

Hautajaiset

Minä jaoin tehtävät: Pasi sai etsiä lapion ja kaivaa pienen kuopan nurmikon reunaan, lähelle omenapuuta. Pekka sai hakea kotoaan tulitikkurasian arkuksi. Musti sai nukkua omenapuun alla.
Minäkin kävin kotona. Olin säästänyt käytettyjä jäätelötikkuja. Nyt kieputin kaksi tikkua kumilenkillä ristiin. Niistä tuli hautaristi. Vessasta otin mukaan palan paperia. Taitoin puolet paperista paidankauluksen alle ja revin toisen pään kahtia. Se näytti ihan papin lipereiltä.
Kun palasin pihalle, Laine oli saanut pyykkitelineen valmiiksi ja etsi rautakanki kädessä paikkaa sille.
Omenapuun ja Mustin lähellä Pasi tasoitteli kuopan pohjaa. Pekka pani kärpäsen tikkuaskiin ja sulki sen.
- Aloitetaan, sanoin. Panin kädet ristiin mahan päälle niin kuin oikea pappi oli pannut mummon hautajaisissa. Minulla on kyllä pienempi maha, mutta olen minä nähnyt laihojakin pappeja.
- Heitänkö minä tämän askin tuonne monttuun? Pekka kysyi.
- Sinä lasket sen arkun hautaan, minä korjasin. - Arvokkaasti.
Pekka teki niin.
- Ja sitten te seisotte hiljaa kädet ristissä ja näytätte surkeilta, jatkoin.
- Mitä jos alkaa naurattaa? Pasi kysyi.
- Ajattele hammaslääkäriä, Pekka neuvoi.
Se auttoi. Pasi muuttui heti totiseksi.
Otin Pasin kädestä lapion, koukkasin siihen haudan vierestä vähän multaa ja varistelin sitä arkun päälle.
- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tulla, minä sanoin.
- Saako sen nyt peittää? Pekka kysyi ja ojensi kättään kohti lapiota.
- Ei vielä. Nyt täytyy pitää puhe.
Minä työnsin lapion multakasaan ja aloin puhua. Minusta se oli hyvä puhe. Minulle ainakin tuli hyvä olo sen kärpäsen puolesta. Kerroin, miten hieno kärpänen vainaja oli ollut, ja sanoin että se pääsi varmasti kärpästen taivaaseen.
- Onko niillä oma taivas? Pasi kysyi.
- Totta kai niillä on oma taivas. Jos niillä olisi sama taivas kuin linnuilla, linnut söisivät ne. Eikä se kuulosta kovin taivaalliselta, minä selitin.
- Mitäs lintujen taivaassa sitten syödään?
- Ei taivaassa syödä.
- Millä siellä sitten eletään?
- Ole nyt jo hiljaa, Pekka sanoi Pasille. - Ei haudalla saa kysellä tyhmiä.
- Nyt pitää laulaa virsi, minä sanoin.
Pasi karautti kurkkuaan ja alkoi hoilottaa:
- Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Kärpänen, paljon onnea vaan!
- Ei tuo ole virsi, minä sanoin.
- Ei hautajaisissa onnitella, Pekka sanoi.
- Miksei onnitella? Sehän on juhla!
- Hautajaiset on surullinen juhla, minä selitin Pasille.
- Äiti on sanonut, että syntymäpäivät on surullinen juhla. Ainakin äidin syntymäpäivät.
Yritin vielä pelastaa tilanteen ja sanoin:
- Lauletaan nyt vaan se virsi.
- Ei me osata virsiä, Pekka sanoi.
Minäkin huomasin, etten osaa. Eikä meillä ollut virsikirjaa. Onneksi sain taas ajatuksen:
- Lauletaan vaikka Hämä-hämä-häkki. Siinäkin puhutaan taivaasta.
- En minä muista kunnolla niitäkään sanoja, Pasi sanoi.
- Hymise sitten. Niin aikuisetkin tekevät, kun eivät muista sanoja.
Niin me sitten lauloimme Hämä-hämä-häkin. Tai Pekka ja minä lauloimme ja Pasi hymisi. Viimeisessä säkeessä Mustikin ulvoi mukana, vaikka se ei ollut vielä kunnolla herännyt.
Sillä aikaa kun me lauloimme, Laine löysi oikean kohdan pihan toisesta päästä. Hän alkoi iskeä rautakangella reikää maahan. Heti mullan alla oli iso kivi. Rautakanki rämähti siihen lujaa ja Laine jäi tärisemään pitkäksi aikaa. Näytti siltä kuin hän olisi pidellyt kiviporaa.
Kun Laine lakkasi tärisemästä, hän laski rautakangen maahan. Sitten hän otti kottikärryistään lyhyen oksan, jossa oli kaksi haaraa. Se taisi olla taikavarpu. Laine piteli siitä kaksin käsin kiinni ja säntäili sen perässä ympäri pihaa. Hän varmaan etsi taas uutta paikkaa pyykkitelineelle.
Minä annoin poikien peittää haudan ja panin jäätelötikkuristin sen merkiksi. Sitten sanoin:
- Nyt mennään meille pitämään muistotilaisuus. Minä tarjoan mehua ja keksejä.
Pojat tulivat, mutta Musti jäi mieluummin omenapuun alle nukkumaan. Laineella oli muita kiireitä.