Kolmen hevosen mies

Heikki Turusen romaani on eräissä arvosteluissa tyrmätty pahemmin kuin ehkä mikään syksyn uutuuksista. Ymmärrän kyllä miksi - Turunen on suorissa kertojanosuuksissaan äkkiä ruvennut käyttämään ihan omituista kieltä, huonolta käännökseltä maistuvaa - mutta olen silti valmis puolustamaankin teosta. Kolmen hevosen mies alkaa edellisen romaanin Hupelin lopusta jopa niin kirjaimellisesti, että uudelleen kerrottu loppujakso avaa teoksen. Oudolta kuulostava menetelmä toimii hyvin, ja jatkossa Turunen onnistuu kahteen ihmiseen, uudistilaansa raivaaviin Viljoon ja Kyllikkiin, keskittyessään luomaan vahvempaa henkilökuvausta kuin koskaan ennen. Varsinkin kyräilyn, toisten motiivien ja käyttäytymisen epäilyn, salaovelan laskelmoinnin ja henkisen väkivallan vaikutuksesta ihmissuhteisiin Turunen saa irti hurjan kuvauksen. Ja mikä kummallisinta, tästä taustasta huolimatta romaanin seestyvään loppuunkin jaksan kyllä uskoa. Vahinko siis, että Turunen on kielellisellä temppuilullaan mennyt paljolti pilaamaan kirjaa josta olisi voinut tulla hänen parhaansa. Jahnaajankin vikaa hänessä vielä on - nyt jos koskaan olisi toivonut kustantajalta armottomia otteita terveen ytimen pelastamiseksi. Tällä kaikella tarkoitan myös sitä, että todella odotan mihin suuntaan Turunen sarjansa seuraavassa osassa etenee.