Lehtonen, Kimmo

Yö alkoi jo lähestyä ja väsymys painoi jaloissa, mutta Mariano jatkoi etsimistään - hän ei halunnut missään tapauksessa olla pusikossa pimeän aikaan.
Yhtäkkiä Mariano kompastui ja kaatui suoraan kasvoilleen keskelle märkiä, mätäneviä lehtiä. Ehkä voisin jäädä tähän hetkeksi ja jatkaa etsimistä taas aamulla, Mariano ajatteli. Hän sulki silmänsä ja kuunteli. Viidakko oli täynnä ääniä.
Uupumuksesta huolimatta hän nousi istumaan katsoakseen mihin hänen jalkansa oli tarttunut. Käteen osui ohut rautalankasilmukka ja hän tajusi jääneensä omaan ansaansa.
Mariano muisti ansan. Se oli jo vanha, ja hän oli ihmetellyt monta kertaa miksi yksikään eläin ei ollut jäänyt siihen. Nyt löytyi riittävän tyhmä eläin tähänkin ansaan, hän ajatteli irrottaessaan rautalankaa jalastaan.
Ansa oli lähellä hänen leiriään, joten hänellä ei enää ollut mitään ongelmaa löytää perille.
Banaaninrungoista ja lehvistä rakennettu suorakaiteen muotoinen rancho oli selvinnyt yllättävän hyvin myrskystä. Sade oli huuhtonut pois tavaroita, joita oli lojunut irrallaan, mutta ei mitään olennaista. Hänen laboratorionsa, ruokavarastonsa ja kymmenet muoviset säilytysastiansa olivat edelleen turvassa katoksen alla. Samoin aurinkopaneelit, tietokone ja satelliittiantenni.
- Kotona taas, hän sanoi ja riisui sandaalinsa. Hän nosti jalkansa riippumattoon ja kiskaisi hyttysverkon suojakseen. Hän jännitti koko ruumiinsa suoraksi ja pidätti hengitystään silmät suljettuina. Lopulta hän puhalsi jännityksen ulos ja nukahti riippumaton keinahteluun.