Pihlajamäki, Tiina
Elämäkertatietoa
Syntynyt
2.1.1966 Turussa, asuu Mynämäellä
Opinnot
ylioppilas, Turun Luostarivuoren lukio 1985
kasvatustieteen maisteri, Turun yliopisto 1996
Ammatti
luokanopettaja
Palkinnot
Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto 2003
2.1.1966 Turussa, asuu Mynämäellä
Opinnot
ylioppilas, Turun Luostarivuoren lukio 1985
kasvatustieteen maisteri, Turun yliopisto 1996
Ammatti
luokanopettaja
Palkinnot
Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto 2003
Harrastukset
lukeminen, pianonsoitto, uinti
lukeminen, pianonsoitto, uinti
Tekstinäyte
Ote romaanista Siitä ei voi kertoa
-----
Mirjana piti itseään katossa riippuvana lepakkona, joka silloin tällöin levitti siipiään. Kynnet ojentuivat, mutteivät saaneet pitävää otetta. Ulkomaailma supistui putkeksi työpaikan ja kodin välillä. Katarinan luona vietetyt pari yötä toivat vain lyhyitä välähdyksiä normaalista. Töissä tuijotettiin. Ehkä hän oli unohtanut kammata hiuksensa tai vaihtaa työkengät jalkaansa.
Veli ja Miro pistäytyivät, mutta silloin hän ryhdistäytyi.
Hän laski päiviä äidin paluuseen.
Hän oli kaivanut leningin esiin. Se lepäsi tahrattomana sängynpäädyllä siliämässä. Kun hän löysi äidin tallettaman lehtikuvan, hetki tuntui sopivalta. Iltayön mustavalkoisuudessa hän puki leningin ylleen varovasti ujuttaen. Sormissa tuntuivat pienet ompeleet siinä, mistä sitä oli jouduttu korjaamaan. Hän astui peilin ääreen ja alkoi vetää vetoketjua selästä kiinni, ylös asti. Rinnan kohta kiristi. Nuorena tanssityttönä hän ei ollut tarvinnut rintaliivejä, ei ehkä olisi tarvinnut vieläkään.
Hän seisoi kauan ja katsoi. Pimeydessä piirteet erottuivat vain aavistuksina, mutta iho oli maidonkalpea. Kalpeat, ohuet sääret ja kalpeat, ohuet käsivarret. Kalpeat kasvot, joista silmät erottuivat tummina lampina.
Mikä minun sisälläni tekee tämän? Laittaa lihakset koko yöksi tavoittamaan parempaa asentoa niin, että aamulla polvia ja lonkkia särkee. Mikä läkähdyttää minua yhä uudelle kierrokselle, joka on vain hiukan erilainen kuin edellinen?
Hän polvistui lattialle, veti lehtikuvan käteensä ja käänsi sen ikkunasta kuultavaa, haileaa valoa kohti.
Autio käytävä. Auki unohdettu ovi. Paljas, harmaa betoni. Ruosteen kukittama kerrossängyn pääty. Lattialla kellastuneita sanomalehtiä. Ikkunalla korvansa menettänyt muki.
"Mikä paikka tämä on?" Oksennuksen happamuus polttaa vieläkin suussa. Kurkku on kuiva ja on vaikea puhua.
"Näyttää kasarmilta", äiti vastaa epäröiden ja istuutuu kerrossängyn likaiselle patjalle. Hänen kätensä tärisevät.
"Minun pitää juoda."
"Ei nyt", äiti sanoo.
Vastakkaisesta yläpedistä kääntyvät kasvot meihin. Äidin ikäisen naisen silmät pysähtyvät minuun. Hän avaa suunsa mutta sulkee sen saman tien. Hän sanoo: "Minä näytän, mistä saa vettä."
-----
Mirjana piti itseään katossa riippuvana lepakkona, joka silloin tällöin levitti siipiään. Kynnet ojentuivat, mutteivät saaneet pitävää otetta. Ulkomaailma supistui putkeksi työpaikan ja kodin välillä. Katarinan luona vietetyt pari yötä toivat vain lyhyitä välähdyksiä normaalista. Töissä tuijotettiin. Ehkä hän oli unohtanut kammata hiuksensa tai vaihtaa työkengät jalkaansa.
Veli ja Miro pistäytyivät, mutta silloin hän ryhdistäytyi.
Hän laski päiviä äidin paluuseen.
Hän oli kaivanut leningin esiin. Se lepäsi tahrattomana sängynpäädyllä siliämässä. Kun hän löysi äidin tallettaman lehtikuvan, hetki tuntui sopivalta. Iltayön mustavalkoisuudessa hän puki leningin ylleen varovasti ujuttaen. Sormissa tuntuivat pienet ompeleet siinä, mistä sitä oli jouduttu korjaamaan. Hän astui peilin ääreen ja alkoi vetää vetoketjua selästä kiinni, ylös asti. Rinnan kohta kiristi. Nuorena tanssityttönä hän ei ollut tarvinnut rintaliivejä, ei ehkä olisi tarvinnut vieläkään.
Hän seisoi kauan ja katsoi. Pimeydessä piirteet erottuivat vain aavistuksina, mutta iho oli maidonkalpea. Kalpeat, ohuet sääret ja kalpeat, ohuet käsivarret. Kalpeat kasvot, joista silmät erottuivat tummina lampina.
Mikä minun sisälläni tekee tämän? Laittaa lihakset koko yöksi tavoittamaan parempaa asentoa niin, että aamulla polvia ja lonkkia särkee. Mikä läkähdyttää minua yhä uudelle kierrokselle, joka on vain hiukan erilainen kuin edellinen?
Hän polvistui lattialle, veti lehtikuvan käteensä ja käänsi sen ikkunasta kuultavaa, haileaa valoa kohti.
Autio käytävä. Auki unohdettu ovi. Paljas, harmaa betoni. Ruosteen kukittama kerrossängyn pääty. Lattialla kellastuneita sanomalehtiä. Ikkunalla korvansa menettänyt muki.
"Mikä paikka tämä on?" Oksennuksen happamuus polttaa vieläkin suussa. Kurkku on kuiva ja on vaikea puhua.
"Näyttää kasarmilta", äiti vastaa epäröiden ja istuutuu kerrossängyn likaiselle patjalle. Hänen kätensä tärisevät.
"Minun pitää juoda."
"Ei nyt", äiti sanoo.
Vastakkaisesta yläpedistä kääntyvät kasvot meihin. Äidin ikäisen naisen silmät pysähtyvät minuun. Hän avaa suunsa mutta sulkee sen saman tien. Hän sanoo: "Minä näytän, mistä saa vettä."