Yliniemi, Eero
Elämäkertatietoa
Eero Yliniemi syntyi Kemin maalaiskunnassa 7.12.1948, jossa hän myös asuu. Koulutukseltaan Yliniemi on yo-merkonomi, ammatiltaan maaseutuyrittäjä, toimii Keminmaa-Seura ry:n puheenjohtajana ja Ala-Kemijoen kalastusalueen isännöitsijänä. Yliniemelle tärkeää on kotiseututyö, josta hänet on palkittiin vuonna 2002 Suomen Kotiseutuliiton kotiseututyön ansiomitalilla.
Harrastuksena kalastus, metsästys ja kotiseututyö.
Tuotantoa: Kalevala-Seuran vuosikirja 1994, Metsä ja metsän viljaa: kirjoitus "Ketunpyynnistä Lapissa", Kalevala-Seuran vuosikirja 1999, Tuulen jäljillä: kirjotus "Nahkiaisenpyynnistä Peräpohjolassa".
Harrastuksena kalastus, metsästys ja kotiseututyö.
Tuotantoa: Kalevala-Seuran vuosikirja 1994, Metsä ja metsän viljaa: kirjoitus "Ketunpyynnistä Lapissa", Kalevala-Seuran vuosikirja 1999, Tuulen jäljillä: kirjotus "Nahkiaisenpyynnistä Peräpohjolassa".
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Mukana julkaisuissa:
* Katselmus yli pyytöjen. Historiaa ja perinnettä lukitun lohen pitäjästä. Toim. Eero Yliniemi. Keminmaa-seura, 1995.
* Tuulen jäljillä. Kirjoituksia kansanperinteestä ja kulttuurihistoriasta. Toim. Pekka Laaksonen, Sirkka-Liisa Mettomäki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. Nahkiaisenpyynnistä Peräpohjolassa / Eero Yliniemi s. 264-270.
* Katselmus yli pyytöjen. Historiaa ja perinnettä lukitun lohen pitäjästä. Toim. Eero Yliniemi. Keminmaa-seura, 1995.
* Tuulen jäljillä. Kirjoituksia kansanperinteestä ja kulttuurihistoriasta. Toim. Pekka Laaksonen, Sirkka-Liisa Mettomäki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. Nahkiaisenpyynnistä Peräpohjolassa / Eero Yliniemi s. 264-270.
* Metsä ja metsänviljaa. Toim. Pekka Laaksonen, Sirkka-Liisa Mettomäki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. Ketunpyynnistä Lapissa / Eero Yliniemi.
* Museoaviisi 1992, 1-2, s. 7-13. Kemijoki-mallinen patovene / Eero Yliniemi.
* Väylä vie historian vettä. Toim. Eero Yliniemi. Keminmaa-Seura, 2005.
* Museoaviisi 1992, 1-2, s. 7-13. Kemijoki-mallinen patovene / Eero Yliniemi.
* Väylä vie historian vettä. Toim. Eero Yliniemi. Keminmaa-Seura, 2005.
Tekstinäyte
Tunturissa on Kemijoen alku. Pienistä puroista
kasvaa joki. Sen peiliin kuvastuvat käärmekuusi
ja rannan aihki.
Jokirannan puut ohuena nauhana uhmaavat aapa-
suota molemmin rannoin: keskellä elämän lähde,
virta. Aapasuolla soi joutsenen trumpetti.
Joutsenkin kuin kairan mutkainen virta: tulossa
kasvaa joki. Sen peiliin kuvastuvat käärmekuusi
ja rannan aihki.
Jokirannan puut ohuena nauhana uhmaavat aapa-
suota molemmin rannoin: keskellä elämän lähde,
virta. Aapasuolla soi joutsenen trumpetti.
Joutsenkin kuin kairan mutkainen virta: tulossa
jostakin, matkalla jonnekin: nyt ja aina.
Kahlitsematon Kemijoki virtasi rauhallisina,
pitkinä suvantoina. Kumartui välillä kuohuvaksi
koskeksi: vesi vaahtosi ja ärjyi kivien koloissa.
Kosken jyly julisti ihmisen pienuutta; hukutti
luomakunnan herran viestit kätten ja huulten
liikkeiksi. Kiireinen joki kiiti ohi puuttomien,
karujen koskikenttien. Rauhoittui kosken alla
hiljaiseen suvannoksi.
Veden rauhalliseen pintaan karit nostivat pyörteensä.
Kelpasi siinä luonnon rauhassa uistinta soutaa, jos vaikka…
Sopi siinä pääskyn veden pintaa viistää, koko valoisa kesä.
Kävi alkukesästä vaelluskalallle kotijoen hääkutsu.
Tulva oli mennyt, rantojen jääröykkiöt kadonneet.
”Kyllä Kemijoki rantansa koriaa”, tiesi vanha
mies, kun katseli pirtinpäästä joelle. Sen pirtin,
jonka pääty oli joelle, ikivanhalle kulkuväylälle.
Oikein tiesi ikänsä joella kulkenut ja siellä
kalastanut: kohisten kaatuivat rannan jääröykkiöt
kiireiseen väylään, yksi toisensa jälkeen.
Tuli juhannuksen alla tunturitulva. Taas yltyi Kemijoki
virtaamaan. Varmisti sillä lohen nousun:
Tuurasi silloin Turvaista, Sompion noitaa.
Ihminen ei pystynyt tulvan takia lyömään väylään
vajaa aidaksi, karsinaksi, ei varpua lanan laidaksi.
”saa kallaa, jos joki antaa”, tiesi jokivarren kansa.
Ei huomioi joki ihmisten valituksia, ei toiveita
– todesta ottaa, kun väärin tehdään.
Meni tulva, tuli kuiva kesä.
Karien kivet olivat kuivilla väylän laidassa.
Vain kapea väylä virtasi, jos oikein tarkoin katsoi.
Pitkät, kiviset rannat kaipasivat peitokseen vettä,
jota ei tullut
Rannassa tuoksui minttu, miesheinäkin. Ranta
vihersi kauas puuttomana: siitä jäidenlähdön
rajuus oli pitänyt huolen.
Selkänsä oli joutunut rannan yksinäinen koivu
jäille kääntämään ja valkeasta tuohesta luopumaan.
Turhaan souti helteessä kalamies uistintaan.
Sintti, kossi, kojamo, talvikko – ”koirakin”, maka-
sivat syvänteissä. Eivät tarvitse syötävää…
Vain hiljalleen lirisi silloin vesi Taivalkoskessa.
Keväisin, syksyisin kuohuneet kivenkolot olivat
nyt kuivilla – Kultatynnyrikin tyhjänä vedestä,
aarteista puhumattakaan…
Lämpö henki mustista kallioista. Kivenkolossa
kimmelsi yksinäinen vesisilmä; siihen kuvastuivat
ylitse kulkevat poutapilvet.
Antoi rannan kalastaja jokaiselle apajalle nimen.
Oli kunnia – ja pakko tuntea kosken jokainen
kolkka, kaikilla nimet: Harriloma, Pissatiua,
Äijännurkka, Tollonpenkee, Nilos – ja sata muuta.
Laiskan teki rannan kalastaja: kolmiorenkun
ja pätkä verkkoa kosteeseen. Sai kalaa, jos joki antoi…
Apajilleen soutivat kullemiehet. Kaksin venein
vetivät kulletta, kiesivät saaliin kyytiin, jos joki antoi…
Yksinäinen soutaja, Harva ja Saarua: virta vei,
joki verkkoa ajoi. Siula ja saalis kyytiin, jos joki antoi…
Tutut olivat apajat, kaikilla nimet: Punainen haapa,
Lotko, Kyntynen, Haikaranniska, Hannunväylä,
Molkkuna, Turvakko – ja tuhat muuta.
Meni kesä ja katosivat valoisat, utuiset yöt.
Valo antoi periksi pimeälle, pouta sateelle;
tuli syksy. Joutsenten trumpetit soivat etelään päin.
Sateet kyyditsivät veden nousua rantaniitylle:
sille kemille, josta väylä on nimensä saanut.
Nahkiaispadot ilmestyivät aliselle Kemijoelle.
Puut metsästä, niistä pato: renkkuja, revoja,
pönkkiä. Kiviä koriin painoksi.
Puusta merrat, puusta vene. Odotti pyytäjä
pimeää, sadetta ja merimyrskyä.
Sai, mitä toivoi säätä – ja paljon nahkiaisia.
Lautturit tulivat joelle. Sitoivat rungot ensin
pitkin, sitten poikin, monta päälllekkin.
Lyöntimelat eteen, lyöntimelat taakse. Lyömä-
miehet lautalle lautturin komentoon.
Taittui matka joen kyydissä, koski toisensa
jälkeen: tuli Ossaus – vaati ossaamista,
tuli Taivalkoski, vaati rantautumisen. Vaihtui lautturi.
Matka jatkui, jos joki ja tuulet sallivat.
Vihdoin päästiin matkaan. Kymmenten maamerkkien
kautta perimätiedolla lauttaväylään: Mustakalliota
hipoen: Hollanki, ohi Nasan, Lapakontin ja Yliluisun
kulki puiden matka kohti jokisuuta. Kulki – jos koski päästi läpi.
Ryystätti joskus rantoja niin, että lautta rutisi.
Kemijoki-runo. Katselmus yli pyyntöjen. Historiaa ja perinnettä lukitun lohen pitäjästä. Keminmaa-seura ry. Kemin Painotuote Ky – 1995. Sivut 5-7.
Kahlitsematon Kemijoki virtasi rauhallisina,
pitkinä suvantoina. Kumartui välillä kuohuvaksi
koskeksi: vesi vaahtosi ja ärjyi kivien koloissa.
Kosken jyly julisti ihmisen pienuutta; hukutti
luomakunnan herran viestit kätten ja huulten
liikkeiksi. Kiireinen joki kiiti ohi puuttomien,
karujen koskikenttien. Rauhoittui kosken alla
hiljaiseen suvannoksi.
Veden rauhalliseen pintaan karit nostivat pyörteensä.
Kelpasi siinä luonnon rauhassa uistinta soutaa, jos vaikka…
Sopi siinä pääskyn veden pintaa viistää, koko valoisa kesä.
Kävi alkukesästä vaelluskalallle kotijoen hääkutsu.
Tulva oli mennyt, rantojen jääröykkiöt kadonneet.
”Kyllä Kemijoki rantansa koriaa”, tiesi vanha
mies, kun katseli pirtinpäästä joelle. Sen pirtin,
jonka pääty oli joelle, ikivanhalle kulkuväylälle.
Oikein tiesi ikänsä joella kulkenut ja siellä
kalastanut: kohisten kaatuivat rannan jääröykkiöt
kiireiseen väylään, yksi toisensa jälkeen.
Tuli juhannuksen alla tunturitulva. Taas yltyi Kemijoki
virtaamaan. Varmisti sillä lohen nousun:
Tuurasi silloin Turvaista, Sompion noitaa.
Ihminen ei pystynyt tulvan takia lyömään väylään
vajaa aidaksi, karsinaksi, ei varpua lanan laidaksi.
”saa kallaa, jos joki antaa”, tiesi jokivarren kansa.
Ei huomioi joki ihmisten valituksia, ei toiveita
– todesta ottaa, kun väärin tehdään.
Meni tulva, tuli kuiva kesä.
Karien kivet olivat kuivilla väylän laidassa.
Vain kapea väylä virtasi, jos oikein tarkoin katsoi.
Pitkät, kiviset rannat kaipasivat peitokseen vettä,
jota ei tullut
Rannassa tuoksui minttu, miesheinäkin. Ranta
vihersi kauas puuttomana: siitä jäidenlähdön
rajuus oli pitänyt huolen.
Selkänsä oli joutunut rannan yksinäinen koivu
jäille kääntämään ja valkeasta tuohesta luopumaan.
Turhaan souti helteessä kalamies uistintaan.
Sintti, kossi, kojamo, talvikko – ”koirakin”, maka-
sivat syvänteissä. Eivät tarvitse syötävää…
Vain hiljalleen lirisi silloin vesi Taivalkoskessa.
Keväisin, syksyisin kuohuneet kivenkolot olivat
nyt kuivilla – Kultatynnyrikin tyhjänä vedestä,
aarteista puhumattakaan…
Lämpö henki mustista kallioista. Kivenkolossa
kimmelsi yksinäinen vesisilmä; siihen kuvastuivat
ylitse kulkevat poutapilvet.
Antoi rannan kalastaja jokaiselle apajalle nimen.
Oli kunnia – ja pakko tuntea kosken jokainen
kolkka, kaikilla nimet: Harriloma, Pissatiua,
Äijännurkka, Tollonpenkee, Nilos – ja sata muuta.
Laiskan teki rannan kalastaja: kolmiorenkun
ja pätkä verkkoa kosteeseen. Sai kalaa, jos joki antoi…
Apajilleen soutivat kullemiehet. Kaksin venein
vetivät kulletta, kiesivät saaliin kyytiin, jos joki antoi…
Yksinäinen soutaja, Harva ja Saarua: virta vei,
joki verkkoa ajoi. Siula ja saalis kyytiin, jos joki antoi…
Tutut olivat apajat, kaikilla nimet: Punainen haapa,
Lotko, Kyntynen, Haikaranniska, Hannunväylä,
Molkkuna, Turvakko – ja tuhat muuta.
Meni kesä ja katosivat valoisat, utuiset yöt.
Valo antoi periksi pimeälle, pouta sateelle;
tuli syksy. Joutsenten trumpetit soivat etelään päin.
Sateet kyyditsivät veden nousua rantaniitylle:
sille kemille, josta väylä on nimensä saanut.
Nahkiaispadot ilmestyivät aliselle Kemijoelle.
Puut metsästä, niistä pato: renkkuja, revoja,
pönkkiä. Kiviä koriin painoksi.
Puusta merrat, puusta vene. Odotti pyytäjä
pimeää, sadetta ja merimyrskyä.
Sai, mitä toivoi säätä – ja paljon nahkiaisia.
Lautturit tulivat joelle. Sitoivat rungot ensin
pitkin, sitten poikin, monta päälllekkin.
Lyöntimelat eteen, lyöntimelat taakse. Lyömä-
miehet lautalle lautturin komentoon.
Taittui matka joen kyydissä, koski toisensa
jälkeen: tuli Ossaus – vaati ossaamista,
tuli Taivalkoski, vaati rantautumisen. Vaihtui lautturi.
Matka jatkui, jos joki ja tuulet sallivat.
Vihdoin päästiin matkaan. Kymmenten maamerkkien
kautta perimätiedolla lauttaväylään: Mustakalliota
hipoen: Hollanki, ohi Nasan, Lapakontin ja Yliluisun
kulki puiden matka kohti jokisuuta. Kulki – jos koski päästi läpi.
Ryystätti joskus rantoja niin, että lautta rutisi.
Kemijoki-runo. Katselmus yli pyyntöjen. Historiaa ja perinnettä lukitun lohen pitäjästä. Keminmaa-seura ry. Kemin Painotuote Ky – 1995. Sivut 5-7.