Martikainen, Erkki
Elämäkertatietoa
Asuinpaikka:
1939-46 Liperi, 1946-50 Joensuu, 1950- Lahti, Nastola, Imatra, 2004- Lahti
Perhesuhteet: Naimisissa
Meriitit:
Päätalo-instituutin Möllärimestari 2002
Ura:
Teknillinen koulu Joensuu 1961-63
Koneteknikko 1963
Metallimies 1955-61
1939-46 Liperi, 1946-50 Joensuu, 1950- Lahti, Nastola, Imatra, 2004- Lahti
Perhesuhteet: Naimisissa
Meriitit:
Päätalo-instituutin Möllärimestari 2002
Ura:
Teknillinen koulu Joensuu 1961-63
Koneteknikko 1963
Metallimies 1955-61
Konesuunnittelija 1963-04
Harrastus:
suunnistus
Erkki Martikainen syntyi 28.2.1939 Liperissä. Lahden ammattikoulun käytyään hän työskenteli Lahdessa metalliteollisuudessa. Käytyään teknillisen koulun Joensuussa hän valmistui koneteknikoksi 1963. Teknikkona hän työskenteli kone- ja laitossuunnittelijana Lahdessa, Nastolassa ja Imatralla. Hän on tunnettu myös suunnistajana. Hän voitti heti ensimmäisellä teoksellaan Päätalo-instituutin möllärimestarikilpailun 2002.
(Päätalo-Instituutti)
Harrastus:
suunnistus
Erkki Martikainen syntyi 28.2.1939 Liperissä. Lahden ammattikoulun käytyään hän työskenteli Lahdessa metalliteollisuudessa. Käytyään teknillisen koulun Joensuussa hän valmistui koneteknikoksi 1963. Teknikkona hän työskenteli kone- ja laitossuunnittelijana Lahdessa, Nastolassa ja Imatralla. Hän on tunnettu myös suunnistajana. Hän voitti heti ensimmäisellä teoksellaan Päätalo-instituutin möllärimestarikilpailun 2002.
(Päätalo-Instituutti)
Tekstinäyte
Isä oli kadonnut tuon viimeisen tapaamisen jälkeen. Hänen muistiinsa oli jostain painuneet punaiset ratsumiehen housut, joissa oli ollut raita, kun isä oli vilkuttanut lähtiessään. Hänellä ei ollut edes valokuvaa isästä, kaikki oli hävinnyt evakkoon lähdettäessä. Hän oli leikannut eräästä lehdestä ratsumiehen värikuvan ja liimannut sen seinään sänkynsä viereen.
Portin luona oli erottu, riukuportin. Isä vielä oli neuvonut, että laitetaan nämä riu'ut tähän näin ja näin oikein, niin lehmät eivät karkaa. Jos siekin otat joskus nämä riu'ut pois, laita ne aina samalla lailla takaisin. Niin mie olenkin tehnyt sedän luona maalla, kun siellä on sellaiset portit. Eihän niitä semmoisia tietenkään kaupungissa ole.
Isä ei koskaan palannut, hän oli kadonnut sotatantereelle. Hänet oli kyllä haudattu, mutta arkussa ei ollut ollut mitään, niin kertoivat. Myöhemmin postissa oli tullut mitali. Äiti oli itkenyt hysteerisesti ja huutanut: "Mitä myö mitalilla tehhään? Mitä sillä on virkaa, kun mies on hävinnyt?" Eikä ole mitalia sen koommin näkynyt. Minnehän se sen pisti?
Olisi se hienoa, kun olisi isä. Mutta on sekin hyvä, että miulla on niin iso veli. On se kuin isä, tai ainakin melkein.
Jospa isä elää, jos se on vaikka vankina. Noihin aatoksiinsa poika nukahti.
Sinä yönä hän näki unta isästään, ja he olivat kotona Karjalassa. He soutelivat ruohikkolahdella tervanhajuisella veneellä. He lauloivat isän kanssa mukavia lauluja. Pyyntipesään oli mennyt valtavasti haukia, niin paljon, että koko vene tuli niistä täyteen. Isä ui veneen perässä, hän oli isänsä olkapäillä, ja he työnsivät venettä kohti rantaa. Rysäänkin oli mennyt melkein rysän kokoinen hauki. Se vedettiin siinä kotipihaan, ja isä nauroi: Sanoinhan mie, ettei se karkaa, enkös sanonutkin.
- Sanoit, isä, sanoi poika ääneen unissaan.
[Voihan pojat. Omakustanne 2006, s. 98-99]
--------------
Hän kuiskailee hiljaa joitakin sanoja, ja tuon karun miehen ahavoituneilta huulilta voi lukea kuin runon tapaisen.
- Kultaseni... yhä vielä joskus...kuvitelmissani...haluaisin kulkea käsi kädessä kanssasi...pitkin metsäpolkua, kuunnellen lintujen laulua... Hän näkee kuvitelmissaan lakastuvalla nurmikolla tanssivan nuoren vaimonsa. Hän nostaa hieman käsiään, kuin tavoitellakseen kuvajaista... mutta.
Albiinosorsa alkaa omituisesti tummeta hänen silmissään. Hän kuulee horroksissaan lapsen huutavan: "Isä!" Hänen silmänsä ovat valahtaneet kiinni, eikä hän näe, että viereisen penkin luo tulee mies polkupyörällä ja lapsi huutaa hänelle. Vaimo soittaa Kreikasta, Kreetan saarelta loistohuvilan terassilta. Toisessa kädessä hänellä on viinilasi. Hän katselee pihanurmikolla temmeltäviä lapsiaan. Pihalla seisoo punainen urheiluauto. Mutta... vaimon katse on surullinen. Hän näkee itsensä ja Arvon juoksentelemassa pitkin Pielisen hiekkarantaa. Taustalla kuuluu hiljaa kreikkalaista musiikkia, zorbas. Taempana kaksi miestä tanssii laiskasta auringon paisteessa. Arvo on kuulevinaan puhelimen pirinän ja koettaa nousta, mutta jalat eivät kanna. Taitaa olla liian myöhäistä, ja hänen päänsä retkahtaa sivulle kuin olisi nukahtanut.
Viimeinen utuinen muistikuva viipyy vielä hänen silmissään, täysin sinisellä pohjalla kuin avaruuden tuulissa leijaillen ja tunnelmallisen musiikin soidessa korvissa. Hän on poikasena ongella ja suuri kala vetää kohoa veden alle. Hän huutaa isää apuun.
Pienet pojat ihmettelevät rannalta löytämäänsä kännykkää ja vievät sen äidilleen. Penkillä olevasta matkaradiosta kuuluu haikeaa musiikkia. Sieltä kuuluu Carolan ääni: Rakkauden jälkeen. Laskeva punertava syysaurinko luo viimeisiä säteitään virran rannalle.
Väli pöytien ei lie matka pitkäkään.
[Lama. Omakustanne 2008, s. 191-192]
Isä ei koskaan palannut, hän oli kadonnut sotatantereelle. Hänet oli kyllä haudattu, mutta arkussa ei ollut ollut mitään, niin kertoivat. Myöhemmin postissa oli tullut mitali. Äiti oli itkenyt hysteerisesti ja huutanut: "Mitä myö mitalilla tehhään? Mitä sillä on virkaa, kun mies on hävinnyt?" Eikä ole mitalia sen koommin näkynyt. Minnehän se sen pisti?
Olisi se hienoa, kun olisi isä. Mutta on sekin hyvä, että miulla on niin iso veli. On se kuin isä, tai ainakin melkein.
Jospa isä elää, jos se on vaikka vankina. Noihin aatoksiinsa poika nukahti.
Sinä yönä hän näki unta isästään, ja he olivat kotona Karjalassa. He soutelivat ruohikkolahdella tervanhajuisella veneellä. He lauloivat isän kanssa mukavia lauluja. Pyyntipesään oli mennyt valtavasti haukia, niin paljon, että koko vene tuli niistä täyteen. Isä ui veneen perässä, hän oli isänsä olkapäillä, ja he työnsivät venettä kohti rantaa. Rysäänkin oli mennyt melkein rysän kokoinen hauki. Se vedettiin siinä kotipihaan, ja isä nauroi: Sanoinhan mie, ettei se karkaa, enkös sanonutkin.
- Sanoit, isä, sanoi poika ääneen unissaan.
[Voihan pojat. Omakustanne 2006, s. 98-99]
--------------
Hän kuiskailee hiljaa joitakin sanoja, ja tuon karun miehen ahavoituneilta huulilta voi lukea kuin runon tapaisen.
- Kultaseni... yhä vielä joskus...kuvitelmissani...haluaisin kulkea käsi kädessä kanssasi...pitkin metsäpolkua, kuunnellen lintujen laulua... Hän näkee kuvitelmissaan lakastuvalla nurmikolla tanssivan nuoren vaimonsa. Hän nostaa hieman käsiään, kuin tavoitellakseen kuvajaista... mutta.
Albiinosorsa alkaa omituisesti tummeta hänen silmissään. Hän kuulee horroksissaan lapsen huutavan: "Isä!" Hänen silmänsä ovat valahtaneet kiinni, eikä hän näe, että viereisen penkin luo tulee mies polkupyörällä ja lapsi huutaa hänelle. Vaimo soittaa Kreikasta, Kreetan saarelta loistohuvilan terassilta. Toisessa kädessä hänellä on viinilasi. Hän katselee pihanurmikolla temmeltäviä lapsiaan. Pihalla seisoo punainen urheiluauto. Mutta... vaimon katse on surullinen. Hän näkee itsensä ja Arvon juoksentelemassa pitkin Pielisen hiekkarantaa. Taustalla kuuluu hiljaa kreikkalaista musiikkia, zorbas. Taempana kaksi miestä tanssii laiskasta auringon paisteessa. Arvo on kuulevinaan puhelimen pirinän ja koettaa nousta, mutta jalat eivät kanna. Taitaa olla liian myöhäistä, ja hänen päänsä retkahtaa sivulle kuin olisi nukahtanut.
Viimeinen utuinen muistikuva viipyy vielä hänen silmissään, täysin sinisellä pohjalla kuin avaruuden tuulissa leijaillen ja tunnelmallisen musiikin soidessa korvissa. Hän on poikasena ongella ja suuri kala vetää kohoa veden alle. Hän huutaa isää apuun.
Pienet pojat ihmettelevät rannalta löytämäänsä kännykkää ja vievät sen äidilleen. Penkillä olevasta matkaradiosta kuuluu haikeaa musiikkia. Sieltä kuuluu Carolan ääni: Rakkauden jälkeen. Laskeva punertava syysaurinko luo viimeisiä säteitään virran rannalle.
Väli pöytien ei lie matka pitkäkään.
[Lama. Omakustanne 2008, s. 191-192]
Lähteitä ja viittauksia
Karjalainen, 12.08.2006, s. 15