Matikainen, Harri

Kylän miehillä oli oma hupinsa seurata, kuinka iloisesti Puusti juopui tyhmien turistien kustannuksella siirtyellen pöydästä toiseen suolaten kalatarinoitaan. Mutta niin vaan alkoivat nekin tarinat elää omaa tarinaansa ja monet kerrat kuultiin Helsinkiä myöten puhuttavan Ypäjän parhaasta kalamiehestä. Joku siellä oli saanut yhdellä katiskalla sata kiloa haukia ja rysällä soutuveneellisen lahnoja, joista pienemmätkin painoivat yli kahden kilon. Kun Puusti pääsi kerronnassaan oikein vauhtiin, ei edes kuulijoiden epäilyt hiljentäneet tahtia. Pikemminkin päinvastoin ”Ekkö sälli usko, jotta puhun totta”, tokaisi hän tuohtuneena epäilijälle. ”Lähdes katsomaan pakastimeen kalan mallia!”
Vaan kukapa sitä olisi lähtenyt pakastimia tarkastelemaan, varsinkin kun ehdottaja itse istui tanakasti penkillä ja särpi vaahdon uudelleen täytetystä tuopista. Sitä paitsi, eihän Puustilla ollut edes pakastinta.
Kylän ukoista tuntui, että Puusti alkoi uskoa itsekin pikku hiljaa omiin juttuihinsa. Niin vakavalla naamalla ja aidosti elehtien kala toisensa jälkeen nousi veneeseen. Kyllähän kyläläiset tiesivät, minkä tasoisesta kalamiehestä oli kyse. Rysää ei Puusti edes omistanut, mutta oli hänellä rantamatalassa pari vanhaa katiskaa, joihin ainakin joskus hauenluikki tai pari erehtyi leivän jatkeeksi.

Mutta kaljoissa Puusti jutuillaan pysyi. Hyvinkin.
Oikeastaan kyseessä oleva Lesusjärvi on normaalikokoinen keskisuomalainen humusjärvi, josta kyllä taitavat kalamiehet saivat hyvinkin saalista. Isoja haukia ja siikoja, talvella muhkeita matikoita. Yksi tälläinen saamamies oli Hytösen Veivi. Aivan, luit oikein, Veivi oli miehen nimi.
Tarina kertoo kuinka hieman iäkäs pappi oli Hytösellä kastamassa poikaa ja kysyi, mikä pannaan pojalle nimeksi. Alarik-isä oli tokaissut että ”Veinihän pojasta tulee”. Pappi onneton kuuli väärin ja kastoi pojan Veiviksi.
Nyt tämä vahinko-Veivi piteli verkkojaan syvillä vesillä ja pysyi kalassa, mitäs poikamies yksin syödessään tarvitsi. Ei ollut nimittäin löytynyt Kytösvaaran likoista Veivin kääntäjää. Heinäkuun alkupäivänä, kun Veivi kivisten mutta onneksi pienten peltojensa poikki oijusti rantaan mielessään verkonlasku. Viimeiset suolalahnan palaset kelluivat puutiinussa ja tuoresta kalaa teki miekkosen mieli. ”Tuosta pari riimua lahnoille ja pari monoviiliä hauille, eiköhän sitä nuilla”, verkkoja selvitellyt mies itsekseen suhisi. Yksinpuhelu on tyypillistä yksinään kalastaville. Jotkut suuntaavat puheensa perämoottorille toiset uistimille. Mutta Veivi jupisi vain itsekseen. Ja hyvinhän verkot joutuivat pyyntiin yksinkin. Tuulta ei ollut nimeksikään, mutta kokemusta vaikka kuinka paljon, kun ei sitä soutajaa silloin nuorempana löytynyt. Lähellä se kerran kyllä oli. Lavatansseissa naapurikylän tyttönen painautui loppuillasta Veiviä vasten hitaassa valssissa. Mies siinä ehti jo jatkoja ajattelemaan ja mielessään tyttöä saattelemaa, kun tämä naisihminen yllättäen irtautui hämillään hänestä irti. Veivi katsoi tilaisuutensa tulleen ja esittäytyi kohteliaasti. ”Veivi.” ”Kyllä se tuntuikin”, napsautti tyttönen ja pyörähti kannoillaan jättäen miehen veiveineen keskelle tanssilattiaa.

Siihen loppuivat tanssi reissut. Vaan mikäs oli Vievin yksinkin elellä, sai rauhassa kalastella ja joskus kopauttaa kurkusta alas vähän jäykempää lientä.
Hyvissä ajoin aamutyvenessä Veivi sitten souteli verkoilleen. Pinnan yllä leijui usvaa. Laiskuuttaan Veivi päätti pelkästään selätä verkot. Näin tyynellä kalat voisi helposti päästellä niinkin verkosta veneeseen. Mutta jotain raskasta jumputti heti ensimmäisessä riimussa. Syvyyksistä nousi verkon mukana hyväkokoinen lahna ja siellä oli vielä isompaakin.
Aivan verkon lopussa oli valtava hauki, hyvin kiinni mutta elossa vielä.
Rauhallisesti veivi nosti hauen veneeseen ja loppujen verkkojen kokeminen sujui nopeasti. Puuveneen pohjalla lilluva vesi piti hauen hengissä ja rantaan tultaessa kalamiehen päähän iski piruus.
Aivan Veivin venevalkaman vieressä ryhötti Puustisen Erikin katiska. Veivi pujotti haukijätin sinne. Sitten nopeasti peltojen yli mökille, sieltä kaapista mukaan vajaa pullo kirkasta viinaa ja takaisin rantaan. Hienoinen haikeus mielessään Veivi työnsi putelin hauen suusta sisälle. Kala jäi kylläisenä köllöttelemään katiskaan ja Veivi suunnisti Ohtosen baariin odottelemaan, minkä vaikutuksen temppu tekisi Puustiin. Baarilla istui vakioporukka jo aamukaljoilla iloisesti rupatellen ja lasia kalistellen kantapöydässään. Muutama turisti oli syömässä Ohtosen Lahjan tekemää pyttipannua, kun ulko-ovi rämähti auki. Puustisen Erik kevyessä hölkkähumalassa rynkäsi miesten luo aloittaen vuolaan sanatulvan kovalla äänellä.
”Voi hyvä tavaton! Että ikinä oo saanunna sellaista haukee, minkä mie sain tänä aamuna katiskasta.” Pienen hengenvedon jälkeen papatus jatkui. ”Oli kuulkee yli kymmenen kilon ja kun rupesin perkoomaan, niin tiijättäkö mitä. ”Syöjätkin olivat keskeyttäneet ateriansa ja katselivat ihmeissään, mikä menninkäinen oli sisälle lentänyt.
”Kun siltä hauilta mahan aukaisin, oli siellä ajatellee kuulkee puolikas juotu kossupullo”.
Tämän kuultuaan kaikki baarissa olijat räjähtivät nauramaan. Vai ihan kymppikilon hauki ja mahassa puolikas kossu. Kyllä taitaa äijän tehdä mieli kovasti kaljaa, kun näin makosia tarinoita sepitti.
Onnettomana Puusti yritti vakuutella puhuvansa täyttä totta ja pyyteli väkeä katsomaan haukea ja pulloa, joka tietenkin oli nyt jo tyhjä. Eihän kukaan moista uskonut ja naurun saattelema Puusti hiipi ovesta ulos.
Vain Veivi tiesi että kerrankin oli Puusti puhunut totta. Mutta ei hän halunnut pilata hyvää kepposta paljastamalla totuutta. Enää ei kuitenkaan näkynyt Puustia baarilla kertoilemassa kalajuttujaan ja merkittävä osa Ypäjän Kytösvaaran värikästä atmosfääriä oli näin siirtynyt historiaan.

[Pilkkipiisami. Ilias 2005]