Nortamo, Hj.

- Mitäst te muar siin ny itkett niiskuttleett, mnää kysysi, - ong kiss kuall vai?
Mutt ei muar tiättos pistännk, ko itk kollot vaa ja pyhkes nokkatas esliinahas.
- Älkkä yhtä itkekk, muar kuld, kyll mnää se Vilku opeta vanha äittiäs kiussama.
- Snää opeta, sanos muar ja nous ylös niingo yks tuaksaus, - snää opeta! Tiädäks jos snuu äitilläs olis yksiki semnem boik ko meijä Vilkk, ni ei täsä mailmas mittä hättä oliska. Älä snää puhels semssi, ett snää opeta Vilkku, mutt kon goit vaa otta esimerkki hänest, niim bali ko snuun durmeldunn luandos myäde anda.
- Vai nii, vai nii, änkkäsi mnää, kon em, bahus soikko, enä ymmärtänn, mitä mnuum bit sanoma. Mutt vähitelle muari sanas sendä rupesiva mnuu kismittämä. - Vai Vilkk täsä ny ruppe esimerkiks toisillk kelppama, Vilkk, ko ain gaikk juanek kekses ja ol pann meijä huano huuttohon goko kaupungis ja viäl ulkmaillakki! Vai Vilkk täsä oikke säädylise nuare miähe esikuva o muari miälest! Semnem buhe harmitt mnuu sendä vähä kamalast ja mnää
sanosingi muarillk, ko olin gerjenn hiuka virkkoma hämmästyksestän: »Ei mar meijä äit nykkä vaa sunkka itk poikas tähde niingon de.»
- Ei sunkka itkekkä, harvon gaiketakki hän ilon gyynli mukulattes tähde vuadattas saa.
- Kuit te sanositt, muar? Ilon gyynli! Ilostakkost tes siin nyp pargutt sitt?
Ei muar puhunns sanaka, mutt ko itk, tillitt vaa ja vede juaksivas silmist niingo rännist. Mnää pakkasi jo oikke sekkoman gaikest tämsest, mutt viime mnää pääti, ett mene mar mnää sendän gattoma, mimne se Vilkk sillo on, go hänen dähtes ilost itketä. Ja mnuun däyty sanno, ett ko mnää oti ove rippahan gii ja pyäräyti itten sisällt Tasala salihi, ni mnuu sisikunnasan tunnus juur samallt tavallk, ko enne mailmas lukuvooroll mennes. Mutt sisäll mnää meni ja istusi sali ovipiälehe. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett mailm näytt muuttunnuld mnuu silmisän, go mnää hetke aikka siin istunn oli. Salim beräll istus Vilkk pöydän dakan hirmuse iso postill ja Tasala muari virskiri noka all ja luk kovall äänellp päevä evangeeljumi. Kyll mnää se näi, ett hän mnuu huamatt, ko mnää sisällt tlii, mutt ei se poik vaa oll mnuu näkevännäs eik hyvä päevä sanonnk, ko luk ettippäi. Mnää kopistim biippun saappangorkkoan vastan dyhjäks, pisti sem blakkrihin ja ajattli itteksen: »Ova maaren däsä oikke niingon girko meno, annast katto, mitä täst lopuks tleeka.»
Mutt Vilkk pit harttast vaa asjas pääll ja luk sem bäevän deksti selitykse loppuhu astikk. Ja ko hän se ol lukenn, ni hän ott virskirjan gättehes ja rupes veissama se numron 254, ko alka: »Valitan vaikkiast kans kuningas Davidin». Ko mnää valla hyvin daisi se virre ja nuati eik mnuu äänenikkä niit kaikkjan goohomppi ol, vaikkan se itt sano, ni mnää oti nuattihin gii ja rupesi hurauttlema joukko. Muarikim bist ittes sisälls salihi ja yhdys kimjäll äänelläs ja semsill värisevill, vanha-aikkasillk kruussauksill veissuhu, nii ett kuulus oikke juhlaliseld, ko mes siink kaikin golme veteli stää virtt, nii ett Tasala sali akknat tärisivä. Ja muari silmist juaks vesi koko aikka. Ko sitt nek kuus värssy oliva veisatu ja Vilkk ol lukenn Herra siunaukse, ni hän dul mnuu tervettämä ja rupes pauhama mnuun gansan niingo ennengi. Tasala muar toi meillk kaffet; auringokin dirkistel hetke aikka sisäll ruudust, katava oksat tuaksusiva laattjal ja meill ol oikke lysti, ko mes siin istusi ja join gaffettan.


(Ote kertomuksesta Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä; Raumlaissi jaarituksi 1920)