Moilanen, Pekka

Lyhyet, japanilaistyyliset luontorunot eivät ole Moilasen kokoelmissa harvinaisia. Hänelle on ominaista myös vaivihkainen puhe runosta, teatterista ja kuvataiteesta. Puhe osoitetaan monesti runojen sinälle, keskustelukumppanille, rakastetulle.

Rakkausrunojen luonnonmetaforat selittyvät siitä, että ihminen on osa luontoa. Rakkauden kaipaus on ”viettimme, / geeniperintömme / hormoneitten humina kaukaa menneestä”. Runossa ”Geeniperintömme” humisevat kuuset ja ihmisen hormonit. (KH, s. 16.)

Moilasen runot ja niissä mainitut muistot ankkuroituvat paikkoihin. Lappiin viittaavat paikannimet sukeltavat esille, oli aihe mikä hyvänsä, ja siten ne saavat kantaakseen paljon merkityksiä. Lappi on puhujan mielenmaisemassa odottamassa joka hetki, ja se purkautuu runoihin usein käsitteinä, sanoina ja niminä.

Kuusten humina on rakkausrunojen kirja: ”löytäessäni Sinut olen Sinussa / ja Sinä seikkailussa” (s. 76). Kokoelma kartoittaa tapoja, joilla rakastetut ovat toistensa sisimmässä. Runoelma Sateen kuiskaus sisältää väläyksiä ja pohdintaa luonnosta, rakkaudesta ja yhteiskunnasta. Lamarunot ovat hienokseltaan ironisia: ”Laman filosofit puhdistivat kielen / poistivat siitä vanhan / loivat uuskielen” (s. 11). Ensilumen tuoksu puhuu viittailuin suurista asioista: hiljaisuudesta, läheisyydestä ja luonnossa olevasta tiedosta.

Katriina Kajannes