Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Helka, Leena

Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: Otavan kirjailijakuvasto
On sama kuin
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Koulutus tai tutkinto
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Maakunta-alue
Teokset
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellikokoelmat
Tyyppi
sadut
Tyyppi
novellit
Tyyppi
sadut
Tyyppi
sadut
Tyyppi
sadut
Tyyppi
sadut
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
sadut
Tyyppi
novellit
Tyyppi
runokokoelmat
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Tyyppi
sadut
Nimi
Tyyppi
novellit
Nimi
Tyyppi
novellit
Tyyppi
kuvakirjat
Tyyppi
satukokoelmat
Tyyppi
sadut
Tyyppi
novellit
Tyyppi
novellit
Elämäkertatietoa
Fil. kand. Helsingin yliopisto 1951.
Opettanut kuvaamataitoa, voimistelua ja kieliä.
Työskennellyt sairaaloissa, lastenkodissa, kirjastossa ja toimistoissa.

Palkinnot:
Satakunnan kirjallisen kerhon Nortamo-palkinto 1978

Harrastukset:
Harrastanut lähes kaikkea ompelusta balettiin.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Muu tuotanto:

Lasten tietosanakirja. Suomenkielinen teksti Leena Helka. Kuv. Elisabeth Blankenburg & Christa Kemper. Tietosanakirja 1965
Tekstinäyte
Suomenkylässä on eräässä talossa ovi kuolleita varten.
Lautapukkien päälle nostettu ovi. Vanha, jykevä. Hämärässä aitassa. Ovi jota ei avata. Ei mitään ovea enää, ei kesällä ei talvella. Ja talvisin ovat puutarhamme nietokset tähtien siruja täynnä, minä katselisin niiden kimmellystä tuhannen vuotta.
Ja kuurainen huvila kuutamossa, talvipalatsi, ja mökkimme, lasten kristallipalatsi. Singan kanssa me rakensimme kaikkien portaiden pieliin lumileijonia. Äiti jäädytti vesisangoissa lyhtyjä talvi-iltoihin, ja Kirsti, pieni piikatyttö pisti makeasti nauraen lumeen nekkuja jäähtymään. Oi miten punaiset posket sinulla on, huudahdeltiin, taputeltiin karpaloposkia. Ja ovia vartioivat lumileijonat.
Lautapukkien päällä maailman vanhin ovi, ja jykevin. Ei aukene ovi. Se merkitsee sitä, ettei milloinkaan enää tarvitse voimiensa viime rippeillä pönkittää urhoollisuuttaan.
Vaikka. En minä sittenkään kuole.
Päivä päivältä tulisemmin minä rakastan tämän pienen mökkimme ulko-oven ripaa. Avautuessaan ovi iloisesti narahtaa: Huomenta puutarhan valtiatar. Hyvää huomenta kesäaamujen lemmikki.
Entistä saunapolkua reunustavat uhkeat keisarinkruunut. Aamun häikäisevässä kimalluksessa polku jatkuu, jatkuu. Unohtuu kaiken päätepiste.
Juhannuksena minä lopullisesti päätin, etten kuole. Talvisin ehkä suostun nukkumaan talviunta, mutta kesistä en luovu koskaan.
Olipa kerran nainen, joka ei tahtonut kuolla. Lapsena hänen nimensä oli Hyasinta. Vartuttuaan, kun nähtiin minkä nimen kaltainen hänestä tuli, hän sai niin kuin intiaanilapset uuden nimen: Ailahteleva tahto.
Miten satu jatkuu? Vai päättyikö se jo?
Jotain mielessäni häilyi. Unohdin.