Tammi, Jari

Hän nukkui mukavan oloisesti puisessa valvojantuolissaan, pää etukenossa repsottaen ja oikea käsi nojan yli roikkuen. Eteen valuneet vaaleat hiukset peittivät kasvot kokonaan. Jalat olivat polvista yhdessä, mutta sääristä harallaan. Toisesta kengästä olivat nauhat auenneet.
Taidemuseon perimmäisin osasto oli niin hiljainen, että kuulin hänen hengityksensä. Kuin varkain oma hengitykseni tahdistui samaan rytmiin, kunnes omituisella tavalla huomasin olevani täysin rentoutunut. Otin pari askelta lähemmäksi ja rykäisin. Hän ei herännyt. Kallistin päätäni nähdäkseni kannen kirjasta, joka oli jäänyt lappeelleen hänen syliinsä, kun tajusin, että hänen pellavakankainen kietaisuhameensa oli noussut toiselle reidelle kasaan niin että mustat sukkahousut kiilsivät polvesta. Se sai hengitykseni taas kiihtymään, ja tavoitin hänestä lähtevän miedon tuulahduksen appelsiinia puoleensavetävänä ja raikkaana.
Sieluni oli myyty. Hänen kasvojensa täydellinen näkymättömyys pakotti minut ottamaan viimeiset kaksi askelta. Sitä ei olisi pitänyt enää tehdä. Kiusaus sipaista häneltä hiukset pois edestä kasvoi lopulta niin suureksi, että sydämeni alkoi takoa. Pitkään huojuin kahden vaiheilla, kunnes mieleeni juolahti jotain vielä mielettömämpää. Kyykistyin hänen jalkojensa juureen ja tartuin noihin auenneisiin nauhoihin. Ranteeni hipaisi hänen lämmintä säärtään ja sai sukkahousuista pienen sähköiskun, kun solmin varovasti rusetin.
Noustuani ylös peräännyin sydän pampaten kauemmaksi ja hoin ajatuksissani itseäni täydeksi hulluksi.
Kiihdytin askeleitani. Vasta poistuttuani näyttelyhuoneesta tajusin, että päähäni ei ollut jäänyt yhtään mielikuvaa itse tauluista.

Sinä yönä en saanut unta. Työnsin hänen hiuksensa syrjään ja annoin hänelle kasvoja kasvojen perään, täysin sokkona, ilman tyydytystä.
Kasvottomuus jätti kaiken arvoitukseksi. En pystynyt mielessäni puhumaan hänelle, aavistamaan hänen vastakysymyksiään, kuvittelemaan hänen ilmeitään. Hän ei herännyt eloon.
Suurin lumous tuli siitä, että hän oli ollut unessa. Minulla oli elämässäni ollut rakkauteni, ja tiesin nukkuvan naisen olevan maailman kaunein näky. Ja vaikka rakkaus lopulta kuihtui, joskus öisin se palasi, sillä nukkuvilla kasvoilla lepäsi vielä anteeksianto, ne olivat viattomat kuin koiralla. Kuinka sellaista ei olisi voinut olla rakastamatta?
Minun olisi pitänyt nähdä hänen kasvonsa. Se oli ainoa asia, jonka olisin halunnut nähdä koko taidemuseossa.
Perille en olisi päässyt. Samassa huoneessakin hän oli ollut muualla, jossain kaukana, ehkä jonkun toisen kanssa. Jos minulla olisi ollut riittävä mahti, olisin tunkeutunut sisälle hänen uneensa, tarttunut hänen käteensä, kysynyt hänen nimeään. Mutta ehkä hän olisi unessaankin ollut nukkumassa, vain minä harhailemassa yksin hänen ympärillään.
Aloin kieppua spiraalin vetämänä, kunnes nukahdin.