Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Palmu, Heikki

Kuvatiedoston lataaminen
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Koulutus tai tutkinto
Tekijän saamat palkinnot
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Teokset
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
kuunnelmat, kokoelmat
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
kuunnelmat, kokoelmat
Tyyppi
kuunnelmat, kokoelmat
Tyyppi
kuunnelmat, kokoelmat
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
romaanit
Tyyppi
kuunnelmat, kokoelmat
Muut teokset
Tyyppi
fyysinen teos
Kirjailijan omat sanat
Kirjailijan ja papin työt ovat aika erilaisia, ellei suorastaan vastakkaisia. Papin odotetaan olevan sosiaalinen ja ihmisestä kiinnostunut, kontaktia ottava. Tähän suuntaan olenkin vuosien myötä kasvanut. Kirjailijan on pakko olla epäsosiaalinen ja sisäänpäin kääntynyt, ainakin aktiivisessa kirjoitusvaiheessa. Olen joskus ratkaissut asian lähtemällä pois. Esimerkiksi tämän kesän (2003) aktiivisin kirjoitusaika oli heinäkuu Sveitsissä. Olin yksin ja kirjoitin. Illalla niin pitkään kun jaksoin ja aamulla kun heräsin. Kesä oli kuuma Sveitsissäkin. Olin Aaraussa, välillä oli pakko sukeltaa viileään Aare-jokeen tai ottaa kylmä suihku ja jatkaa taas. Inspiraatio on ihan hauska juttu, mutta voittopuolisesti kysymys on kuitenkin raa'asta työnteosta.
Elämäkertatietoa
Syntynyt
30.9.1946 Kalanti

Koulutus
Yo 1967, Uudenkaupungin yhteislyseo. Teol. kand., Helsingin yliopisto 1974. Vihitty papiksi Oulussa 1974.

Ammatti
Työskennellyt mm. korkeakoulupastorina Oulussa 1974-79 ja erilaisissa journalistisissa tehtävissä (mm. Kotimaa, Uudenkaupungin Sanomat). Kirjailija, työnohjaaja.

Harrastukset
kävely, pyöräily, öljyvärimaalaus

Oulussa papiksi vihitty, nykyään Turussa asuva Heikki Palmu julkaissut useita romaaneita vuodesta 1969 lähtien. Lisäksi hänen tekstejään ja runojaan on julkaistu myös erilaisissa antologioissa.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Pamfletit ja esseet
Harmaa päiväkirja. Kuvia Suomen puolustuslaitoksesta. Ydin 1969
Profeetat puhuvat yhä. Otava 1974
Paavali, risti ja riita. WSOY 1992

Rukous- ja hartauskirjat
Elävän leivän pöytä. Kirjapaja 1985
Kotien rukouskirja. Mukana toimitustyössä. Lasten Keskus 1991
Rukous on silta. Toimittajana. SR-kustannus 2002

Mukana antologioissa ja kokoomateoksissa
Ryhmä -66. Tammi 1966
Kantajana kansalainen. Tammi 1969
Kiven siru. PYKY 1976
Ilolauluja Jeesuksesta. PYKY 1977
Anna minulle itseni. Lasten Keskus 1979
Turun arkkihiippakunnan vuosikirja 45. Turun arkkihiippakunta 1996

Kuunnelmat
Harmaat muistikuvat. Yleisradio 1970
Kertomus omakohtaisesta ratkaisusta. Yleisradio 1972
Korkkipyssy. Yleisradio 1975
Jos huonetta ei rakenna. Yleisradio 1977
Viimeiset kuvat. Yleisradio 1987

Muu kirjallinen toiminta
toiminut toimitussihteerinä Ytimessä ja päätoimittajana Etsijässä
vakituisena kolumnistina/kirjoittajana Turun Ylioppilaslehdessä, Oulun Ylioppilaslehdessä, Kotimaassa ja Uudenkaupungin Sanomissa
Tekstinäyte
Ote romaanista Agitaattorin virka



1906: TIENHAARASSA

Alkoi olla vaikea johtaa puhetta. Täytyisi malttaa, sitä suuremmalla syyllä, kun mielet salissa alkoivat olla kiihdyksissä. Annoin Anderssonille puheenvuoron - voisiko niille yksinkertaisesti olla antamatta? Mutta ei, tämä oli avoin kokous.

- Hyvät toverit.

Hän otti pienen paussin, ja tietysti joku ehti jo panna väliin oman huutonsa.

- Ei me olla teidän tovereita.

- Hyvät tyäläistoverit. Mää puhu ny vaa tyäläisil. Jos o herroi joukos, orottaka vähä aikka. Tyäläise on kaik toverei keskenäs.

- Ei me olla jumalankieltäjien tovereita.

Koputin nuijalla.

- Antakaa nyt hänen puhua. Yksi kerrallaan, oli sitten niin tai näin.

- Hyvä puheenjohtaja. Kokoussäännöistä sitä nyt kuiteski tarttis kii pittä. Koettaka ny ymmärttä, mist täsä on kysymys. Pappi petkutta teit, iha yksinkertasest. Jos me pirettäis kaik yhtä, jos me verettäis yht köyt, nii me ollais voimakkait. Ei meil Jumalast riitta tul, uskokka pois. Nämä tämä maailma herra se on joist riitta tule, ja sitä ne just koiitaki. Ne oikke kylvä sitä. Ja sitä kylvö on tämän yhristykse perustamine. Älkkä hyvä toveri tyäläise tehkö sitä virhet.

Annoin sitten papille puheenvuoron, vaikka mieluummin olisin ollut hänellekään antamatta. Se vain pahensi asiaa, olisi pysynyt poissa. Lehtonen puhui liian hienosti. Opettaja, joku opettaja kai Iuuli olevansa. Mutta ei puhunut se oikea Opettaja noin. Hän oli kansan mies.

- Annetaan nyt Lehtosenkin puhua rauhassa. Jokaisella on sama oikeus tässä salissa.

- Vaikka olis pappi? Vaikka työväen yhdistyst meinataan perustaa?

Olin ollut Lähetystalolla monta kertaa ennen. Katsonut edestäkin niinkuin nyt, pitänyt puhetta. Nyt tuntui kuin sali olisi ollut syvällä ja seinät reunoina. Se oli kattila, puurokattila. Ensin se oli ollut ihan hiljaa. Sitten oli pinta jostakin kohdasta paisunut kuplaksi ja tupsahtanut rikki. Nyt kuplia nousi joka puolelta, kuumuus höyrysti korkeat sivuikkunat. Hälinä nousi koko ajan, välihuudoista ei saanut enää selvää. Lehtonen kysyi saisiko hän puhua. Kääntyi minuun ja kumartui niikuin silläkin kysyäkseen; kaikenlaisia elkeitä.

- Ei saa puhua, salista huudettiin. Papeilla on omat kokoukset.

- Menkää pappeinkokoukseen! Hyvä!

Mitä minä tekisin? Ne ei olleet enää välihuutoja, vaan yhtä yhteistä huutoa. Samassa nurkassa vielä kaikki. Löin muutaman kerran nuijalla, vaikka ajattelin koko ajan, ettei se auta. Minä en enää johtanut puhetta. Yritin keskittyä, puhua vakuuttavasti.

- Hiljaa nyt kaikki. Onhan se selvää, ettei meidän anneta tällaista kokouksenpitoa kauan jatkaa. Eihän tästä voi tulla mitään muuta, kuin että koko tilaisuus hajoitetaan toisten toimesta. Tämä kokous on kutsuttu koolle perustamaan kristillistä työväenyhdistystä Turkuun, ja jos sitä kannatetaan niin se myös perustetaan, eihän se huutarnisella miksikään muutu. Kyllä tasa-arvo kuuluu sosialismin aatteeseen ja kyllä teidän sosialidemokraattein täytyy se suoda myös uskoville tovereillenne.

- Mutta ei papeille eikä porvareille.

- Nyt puhun minä enkä ole antanut puheenvuoroa kellekään. Andersson puhui kokousjärjestyksen kunnioittamisesta. Koeta nyt jo hyvä mies saada omat joukkosi kunnioittamaan niitä.

Andersson pyysi itsepintaisesti puheenvuoroa. Sanoin että Lehtosen puhe oli vielä kesken, mutta hän sanoi omansa koskevan kokousjärjestystä, ja lupasin hänelle lyhyen hetken aikaa.

- Puhejohtaja. Ei me kyl edusteta tääl Turu tyäväenyhdistyst, vaan jokane vaa itteämme. Mut kyl me anneta jokasel tyäläisel täys puheoikeus. Mut mää ehrotan, et tält pastori Lehtoselt ja jos o muitakin papei fölis, et näilt kielletä puheoikeus, kosk tämä kerra on tyäläisten...

Olin jo vähän aikaa luullut, että olisin saanut salin rauhoittumaan, mutta nyt se vasta repesi. Kaikki huusivat toistensa suuhun, Lehtonen hoki vastalausetta, muutamat hänen ympärillään huusi sosialisteja ulos ja nämä huusi vastaan mikä mitäkin. Nousin ylös ja seisoin paikallani
ihan hiljaa. Odotin ja minusta tuntui, että olin saamassa kokouksen jälleen johtooni. Silloin, aivan yhtäkkiä Lehtonen ja asessori hänen vieressään aloittivat virren. Jumala ompi linnamme! He eivät luottaneet minuun. He halusivat lyödä sosialistit virrellä! Mutta vaikka se oli sopimatonta, niin aivan sopimatonta oli, että työväenyhdistyksen miehet aloittivat vastaan työväen marssin. He eivät edes osanneet kunnolla sanoja, vaan se jäi vain jonkinlaiseksi riitasoinnuksi tai taustahälinäksi Lutherin mahtavan virren alle. En yhtynyt kumpaankaan, vaikka minulla oli vahva ääni ja osasin molemmat laulut hyvin, niin marssin kuin virren. He lauloivat kaikki säkeistöt, joku oli ottanut kirjankin esiin. Työväenmarssi loppui ensin ja joku laulajista jäi kuuntelemaan, joku alotti uuden laulun. Kun virsi loppui, olivat kaikki hiljaa. Istuin alas ja katselin heitä. Se oli kummallista, mutta laulaminen oli jotenkin rauhoittanut koko salin. Ihmiset katsoivat minuun odottavasti, jotkut vilkuilivat hiukan noloina sivuilleen. Aloin aivan rauhallisella äänellä.

- Me ei voida keskustelua tällä lailla jatkaa. Kun me aikaisemmin valitsimme sääntöehdotuskomitean, niin minä ehdotan nyt, että sille annetaan kaksi viikkoa aikaa tehdä työnsä. Sitten se voi kutsua koolle varsinaisen perustavan kokouksen.

- Kannatetaan.

- Ei kannateta.

Päätin olla tiukkana. Jos keskustelu taas alkaisi, se ryöstäytyisi kuin tuli metsään.

- Minä pyydän niitä nousemaan ylös, jotka kannattavat sitä, että sääntökomitea pannaan työhön. Selvä enemmistö. Ehdotus on hyväksytty. Minä luen komitean jäsenet vielä kerran yli. Siihen kuuluviksi tulivat seuraavat henkilöt Turusta: Kaakelityöntekijät Jaakko Lindström ja KarI Oksanen, muurari K O Lehtone ja köydenpunoja Jaakko Lehtonen, viilaaja Fagerström, verhoilija Lindqvist, posteljooni Petäjä, rouva Andström, neuloja Grönholm, tehtaantyöntekijättäret Anna Karlsson, Lempi Joutsenius ja Anna Forsman, sekä allekirjoittanut, koneenkäyttäjä Antti Karlsson. Tämä tilaisuus on nyt loppu. Jääkää Herran rauhaan.

Tilaisuus oli loppu, mutta ihmiset jäivät paikoilleen istumaan. Laulakaa nyt, laulakaa ystävät! minä ajattelin ensin mutta kaduin samalla. Ehkä se oli kaikille yhtä vaikeata, vai minkä vuoksi he vain istuivat? Menin alas korokkeelta, joitakin ihmisiä nousi ja alkoi siirtyä ovelle päin. Vaihdoin Oksasen kanssa pari sanaa, mutta en halunnut jäädä puhumaan pidempään. Olisi ollut paljon puhumista, mutta kaikki myllersi mielessä niin, etten jaksanut edes katsella heitä. Suurin osa istui vieläkin. Salissa oli nyt kummallisen hiljaista, ihmiset keskustelivat vaimealla äänellä, epätietoisen, epävarman tuntuisesti. Kun otin palttooni, vanha Laaksovirta hymyili hiukan oudosti.

- Ei nyt laulettukaan uusia lauluja lopuksi.

Sanoin hänelle, että se taisi unohtua, kun ei Hannulan setä ollut mukana.

- Hannula niin. Mutta oliko teillä oikea henki mukana ?

Mietin hetken, mitä siihen sanoisin, mutta en sitten sanonut mitään. Toivotin vain hyvää yötä ja törmäsin ulos vaikka näin että Lehtonen tuli salista ja viittoili jotakin.

Kuin kovilla pyörillä mukulakivetystä. Veti ja raastoi. Moneen suuntaan. Se rauha mikä minulla jo oli. Oliko se nyt mennyttä? Hannula ei ollut mukana!

Lähdin kävelemään torille päin. Kotiin ei saattaisi kohta kuitenkaan mennä, oli liika paljon miettimistä. Ja Lauri - mutta ensin minun täytyisi saada ajatukseni johonkin järjestykseen. Jotenkin ne nyt takertuivat koko ajan Hannulan setään, en päässyt siitä eteenpäin. Onko sinulla rauha Jumalan kanssa ? Mutta siitähän nyt ei ollut kysymys, tämä yhdistys, nämä ihmisethän ne veivät minulta rauhan. Ja miksi ne heti kohottivat minut johtamaan puhetta? Vahvan paikalle, vaikka minä olen heikko. Niin heikko etten...

Kävelin ilman päämäärää eteenpäin, peläten koko ajan, että törmäisin kokouksesta palaaviin ihmisiin. Heidän kanssaan en nyt jaksaisi puhua. Käännyin Aningaistenkadulle ja menin jokirantaan, siellä saisi ainakin kulkea rauhassa. Alkoi sataa lunta, tai pikemmin räntää, kasvot oli kohta märkänä.

Näin Hannulan ensi kerran Tampereella, monta vuotta sitten. Hän marssi tuhatpäisen kulkueen kärjessä pitkin Hämeenkatua. Pieni, lyhyt, mutta vanttera mies, musta hattu päässä. Lähetyssaarnaaja, hiukan papin näköinen. Se ei ollut mikään marssirivistö, tahti oli mikä sattui, ja mukana oli kaikenikäisiä. Lapsia oli paljonkin, osa vanhempiensa mukana, osa muuten vain uteliaisuuttaan. Kulkue lauloi koko ajan. Reippaita, iskeviä lauluja, joissa monessa oli tanssikappaleen nuotti, mutta sanoissa puhuttiin Jeesuksesta. Itse kokouksiin en koskaan mennyt, vaikka tuo omituinen näytelmä toistui useampana kesänä.

Minä olin silloin Tampereen työväenyhdistyksen jäsen ja vaikka se ei silloin merkinnytkään ehdotonta kielteisyyttä, en minä tuntenut mitään vetoa uskonasioihin. Olin niitä aikanani kylläkseni kuullut ja oman valintani tehnyt. Kunnes sitten tuo sama Hannula kerran täällä Turussa pääsi kysymään minulta, onko minulla rauha Jumalan kanssa. Eihän tuollainen kysymys voi ihmistä miksikään muuttaa, ellei sitten ole jo entuudestaan muuttunut. Kuin varkain, itseltäänkin.

Olin tullut Koulukadun kulmaan. Kävelin sitä ylöspäin kadun vasenta puolta. Huoneemme ikkunassa oli valo Fanny seisoi Lauri sylissään katsellen ulos. He eivät heti huomanneet minua, mutta päätin, ettei minulla ollut oikeutta kulkea ja hautoa omia ajatuksiani ja jättää häntä yksin sairaan lapsen kanssa. Ylitin kadun, Fanny huomasi ja vilkutti. Koputin ruutuun, Fanny kurotti Lauria katsomaan ikkunasta, mutta se ei tuntenut vaan säikähti jotenkin, itku kuului kahden lasin läpi. Menin sisälle. Poika ei suostunut lähtemään äidin sylistä ennen kuin olin riisunut palttooni ja karvahattuni. Lauri oli aivan kuuma. Kun häntä nosti hän parahti niinkuin ei olisi kestänyt sitä kevyttä painoa.