Lehväslaiho, Reino

synt. 13.4.1922 Akaassa
asuu Lempäälässä
naimisissa
opinnot: kauppateknikko-konttoripäällikkö
päätoiminen kirjailija jo 40 vuotta
harrastukset: lenkkeily, uiminen, lukeminen, matkustaminen

palkinnot:
WSOY:n kirjallisuussäätiön kulttuuripalkinto -92
Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kulttuuripalkinto -93
Kirjapöllö-palkinto -99

Valtion taiteilijaeläke -87
Tasavallan presidentiltä arvonimi sotakamreeri -82
Vapaudenristi 3. luokka -99

Reino Lehväslaiho on tuottelias ja hyvin tunnettu Suomen viime sotien kuvaaja. Hän aloitti vuonna 1958 36-vuotiaana sotaromaanilla Panssarisotaa 1941-1944. Vuonna 2010 on ilmestynyt hänen 43. romaaninsa. Romaaneista on otettu useita lisäpainoksia. Yhden teoksen hän julkaissut nimimerkillä Veikko Remes. Lisäksi hänen kirjoituksiaan ja pakinoitaan on ilmestynyt eri lehdissä.

1950-luvun suomalaisille kirjamarkkinoille tuli uusia kirjailijoita, jotka itse sodan läpikäyneinä pyrkivät välittämään lukijoille sodan tuntojaan sotaromaanin tai puhtaan dokumentin muodossa: "Niin nuoret kuin vanhatkin kirjalliset alokkaat lähtivät uudelleen sotaan, nyt aseenaan kynä tai kirjoituskone." (Niemi, Juhani Viime sotien kirjat, 1988 s. 134).

Lehväslaiho on 1950-luvulla aloittaneita jatkosodan realistisen kuvauksen perinteen jatkajia.
"Taistelin talvi-, jatko- ja Lapinsodan etulinjassa ja haavoituin kolmasti ja tuhosin viisi kappaletta vihollisen raskaita panssarivaunuja ja kannan 24 kunniamerkkiä. Kerroin aseveljieni tarinan jatkosodan taisteluissa kirjaani Panssarisotaa 1941-44 ja se tuli markkinoille v. 1958. Siitä se lähti ja jatkuu yhä", kertoo Lehväslaiho kirjailijantyönsä alusta.
"Olen aina osannut kirjoittaa. Jo lapsena ja koulussa satuja ja tarinoita."

Dokumentaarinen esikoisteos Panssarisotaa 1941-44 sai hyvän vastaanoton ja kirjailija itsekin pitää sitä arvossa. "Sen vuoksi, koska elin ne kaikki veriset ja hurjat taistelut ja tappiota oli 76 %. Niin sodan loppuessa olin alkuperäisen joukkueen ainoa mies vuodelta 1941 ja olin sen panssarivaunujoukkueen johtaja. Elin sodan joka hermolla ja verellä. Siinä se, vähän Jylhääkin: Mitä vannottiin, se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine; ja rinnalla tuntomme tuomion, muu kunnia meille arvoton - katinkultaa kiitos ja maine." "Lehväslaihon teos ei kuvaa sotaa kotka- eikä sammakkoperspektiiveistä, vaan ikäänkuin sotajoukon sisältä päin. Tulosta on pidettävä erittäin suuren luontaisen kirjallisuuden lahjakkuuden osoituksena." (HS 18.11.58, P. Marttina)
Ilpo Kaukovallan arviossa sanotaan: "Panssarisotaa kertoo jotain mieleenpainuvan totta ja myönteistä niistä suomalaisista ja hämäläisisistä miehistä, jotka joutuivat jatkosodan kurimukseen, ja yleisenä sodan kuvauksena se lukuisilla yksityiskohdilla myös varoittaa sekä nykyisiä että tulevia lukijoita."(AL 3.12.1958, Ilpo Kaukovalta)
"Suomen sodat kuvataan usein jalkaväkimiesten silmin. Tähän on hyvin ansioitunut syy, Väinö Linna ja Tuntematon sotilas. Tuntematon sotilashan on nimenomaan jalkaväkijoukkueen taipaleen kuvaamista. Reino Lehväslaiho puolestaan antaa panssarisodalle kasvot. Hän on itsekin tämän aselajin taistelija, vääpeli ja puolijoukkueen sekä myöhemmin joukkueen johtaja." (Akaan seutu 16.4.2002, Juha Kosonen)

Vuoden Kirjapöllö 1999 -palkinnon perusteluissa Panu Rajala toteaa Reino Lehväslaihon tuotannosta: "Yhä uudelleen hän on vyöryttänyt viime sotiemme panssarituhoojien ja sissien ratkaisevat taistelut elävinä lukijoiden silmiin ja sisälmyksiin. Lehväslaihon kerronta on suoraa, ravakkaa ja hurjapäistä. Hän käsittelee tosiasioita hyvän jutunkertojan tavoin, vähän lisäillen, vähän värittäen, mutta aina mahdollisen rajoissa pysytellen. Hänen kerronnalleen antaa erityistä painoa itse koetun ja mukana eletyn verinen tuntu." (Salon seudun sanomat 4.5.1999)

Sotkalla sodassa ilmestyi v. 2002 ja sen Lehväslaiho arvioi tällä hetkellä merkittävimmäksi omassa tuotannossaan. Se, kuten esikoinenkin, kertoo hänen omista kokemuksistaan panssarivaunun ampujana jatkosodassa. Vesa Karonen arvioi romaanit Panssarisotaa 1941-44 ja Sotkalla sotaan Lehväslaihon parhaiksi sotaromaaneiksi. (HS 6.10.2002, Vesa Karonen)

Luovan työnsä lähtökohdista Lehväslaiho mainitsee: "Suvussani on maisteri Antti Mäkinen ja hän ehti ennen toista maailmansotaa kirjoittaa 12 kirjaa. Sieltä lähtevät kerronnan taidot ja tarinaniskentäni. Kirjan kirjoittaminen on erittäin helppoa, koska ´näen´ kaiken koko ajan". "Hyvä sotaromaani perustuu tarkkaan taisteludokumentteihin perehtymiseen ja hyviin hahmoihin. -- Omien kokemusteni ohella käytän kuulemiani juttuja. Läsnäollessani veteraaniporukoissa monet tosin varovat puheitaan, mutta haastatteluissa tarinoita ei pihistellä. -- Vaikka ennen romaania saatan tehdä laajoja haastatteluja sekä laadin karttoja ja henkilöluetteloita, on kirjoittaminen lopulta alitajuinen tapahtuma, kuten Linnan Väiskikin totesi." (AL 12.4.2002, Heikki Ikonen: Reino Lehväslaihon 80-vuotishaastattelu)

Tärkeitä kirjoja ja kirjailijoita Lehväslaiholle ovat olleet Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri, William Faulknerin Villipalmut ja espanjalaisen Michel del Castillon Kitara. "Ja Linnan Väiskikin löysi suomalaisen sotilaan sielun."
Pirkanmaalaisuus ei ole kovin tärkeää liikkuvaiselle kirjailijalle. "Olen asunut sekä Lapissa että Pohjanmaalla kymmenen vuotta ja vuosia ulkomaillakin, niin on vertauskohtia. Hämäläiset ovat ´perisuomalaisia´ synkkäkatseisia ja myrräävät kaikesta nurkan takana. Ovat paikkakuntaylpeitä: Ollaan, nääs Mansesta - nääs. -- Oma maakunta on hyvä. Ihmiset samoja, vain murteet muuttuvat!"

Uuden Suomen haastattelussa 1982 Lehväslaiho totesi: "Jokainen sotakirjailija on rauhan mies. Minä kerron sodan kauhuista, jotta ne eivät unohtuisi ja kaikki huomaisivat, kuinka mieletön asia sota on."