Kadotetut askeleet

Neljän vuoden ja seitsemän kuukauden jälkeen näin taas tuon valkopilarisen talon, jonka jyhkeä päätykolmio toi mieleen ankaran oikeuspalatsin. Kulkiessani huonekalujen ja tavaroiden keskellä, joiden paikkoja ei ollut entisestään muutettu, minulla oli painostava tunne, että olin siirtynyt ajassa taaksepäin. Viininpunainen verho riippui yhä takorautaisen lyhdyn vieressä ja tyhjä lintuhäkki ruusuköynnöksen lähettyvillä. Takapihalla ylenivät jalavat, joita itse oli ollut istuttamassa noina ensimmäisinä innostuksen päivinä, jolloin jokainen meistä oli ojentanut kätensä yhteisen edun hyväksi. Siellä oli myös ontto puunrunko ja kivipenkki, jonka pinnasta askelteni äänet kaikuivat armottoman kovina. Taka-alalle johtavaa polkua reunustivat kääpiömagnoliat ja New Orleans-tyylinen koristeellinen rauta-aita. Kuten ensimmäisenä yönä, kävelin pylväiden keskellä ja kuuntelin omien askelteni onttoa kaikua. Oikaisin puutarhan poikki puiden katveeseen, missä polttomerkityt orjat – naisten ratsastuspaitojen hihat oli kääritty kyynärpäihin ja ryysyisten sotilaiden haavat oli kömpelösti sidottu – seisoivat vuoroaan odottamassa. Heistä uhosi vernissan, huovan, ja vanhojen, tuttujen päällystakkien haju, jossa entiseen hientuoksuun oli nyt liittynyt uusi.