Sade

Vanhasta tottumuksesta silmät jatkavat näkemistä ja korvat kuulemista, nenä haistaa sadepilvet jotka lähestyvät ja ajelehtivat ohi, kun itse istuu kallion vaossa. Silmä näkee päivät, jotka tummuvat iltaa kohti, ja korva kuulee iltalintujen huudot ja lennon, ennen kuin ne laskeutuvat yöpuihin ja vaikenevat. Ja kun yö sammuttaa valon, luola pimenee ja häivyttää ihmisen kaikelta paitsi hänen omalta ajatukseltaan ja vainuavalta kuonolta..Uni pimentää murheen mutta ei häivytä mitään, sillä kun hän herää, se tihkuu hänestä niin kuin hänen numinsa ennen.
Hän makaa hyeenanlöyhkässään ja suree sitä, ettei ole enää ihminen mutta hänellä on ihmisen silmät. Ne näkevät, että maailma toimii rauhallisesti ja ilman kiirettä. Se sallii päivän kulkea ylitseen rauhallista vauhtia, varjo saa niin paljon aikaa kuin päivittäiseen siirtymiseensä tarvitsee. Aikanaan aurinko saavuttaa suuren, maalatun kallionseinämän. Silloin punaiset impalat punastuvat, silloin keltaiset kirahvit huojahtelevat, silloin ne kulkevat eteenpäin samoin kuin päivä.
Kaikki sellainen miellyttää ihmisen silmää suuresti mutta se, jolla on hyeenan ruumis, murehtii ja kärsii. Korva sen sijaan on ihmisellä ja hyeenalla hyvin samankaltainen. Siksi kumpikin kuulee samalla hetkellä saman, samalla hetkellä kun impalan jalka alkaa takoa kiihkeästi rintaa. Se mikä on hyeena painautuu tiiviisti luolan seinään ja katoaa halkeaman varjoon, se mikä on ihminen ryömii varovasti eteenpäin niin että voi katsoa luolan suuaukosta tulematta itse nähdyksi.
Ne kuulevat eläinten ääniä, joita hän ei koskaan ennen ole kuullut, ei täällä eikä matkoillaan. Ne ovat kovia, rumia ääniä joita kaikki elävä pakenee, kalliohyppijä täyttä loikkaa, pensaston kiitävät piipittävät linnut, liukuvat liskot. Ne ovat hyvin suuria eläimiä, maa kouristelee niiden alla, ja kun ne tulevat näkyviin, ne eivät ole eläimiä jotka me tunnemme vaan pahansuopia henkiä maailmasta, josta kukaan ihminen ei tiedä mitään.
Niin kuin hengissä aina niissäkin on sellaista, mikä muistuttaa ihmistä, mutta aivan liikaa erilaista. Ne ovat paljon suurempia kuin ihmiset, ja niillä on suuret norsunelimet jotka riippuvat ja heiluvat. Niiden alla on virtahevon jalat, ja olkapäistä roikkuvat pitkät apinan käsivarret. Niillä on hirviantiloopin paksu niska ja puhvelihärän musta iho. Suuresta, leveästä turvasta lähtee ääniä, jollaisia ei maan päällä ole ennen puhuttu. Niiden ruumis on uurteiden ja poimujen peitossa, ja niiden edellä kulkee pilvenä tuntematon löyhkä.
Ne tulevat maailmasta, jossa ei ole sadetta eikä auringonpaistetta, nämä vaeltavat henget, kuin matkalla ihmisten maailmaa tuhoamaan. Ihmiskäsiä muistuttavissa käsissään niillä on suuria ja kömpelöitä työkaluja, sellaisia joita käytettiin ennen kuin ensimmäiset ihmiset muotoilivat kaivinkepin ja keihään. Jos ne ovat tulleet hakemaan minua, ne voivat tappaa minut ja niellä minut, sillä henkinä ne voivat vainuta missä olen. Painaudun kuitenkin kallionseinämän varjoon ja kaivaudun hiekkaan ja ajattelen palavasti, etten ole.