Veijarin testamentti

Ylittäessäni katua jäin empien tuijottamaan numero kolmenkymmenenkahden tuttua julkisivua. Katosta puuttui yksi harjatiili, ja muuan lian mustaamista ovenpäällysruuduista oli haljennut. Erään yläkerran huoneen ikkunassa oli valo, mikä sai sen näyttämään vinolta. Vuosikausia olin kulkenut konttorista kotiin tähän melko ränsistyneeseen Mecklenburgh Squaren kulmassa seisovaan taloon, mutta nyt tuntui siltä kuin olisin silmäillyt sitä ensi kertaa. Minun oli palautettava mieleeni, että nuo ikkunat juuri pääoven oikealla puolella olivat minun ikkunani, että niiden takana olivat kaikki vaatteeni ja paperini ja kirjani, kaikki ne esineet, jotka muodostivat kotini.
Mutta nyt en päässyt kiinni todellisuuteen. Elin kuin unessa. Luulen, että olin vielä hämmennyksissäni uutisista.