Lukemattomiin

Helena Sinervon hienossa esikoisteoksessa lapsuuden muistot kumpuavat esineistä, kieli assosioi ja virtaa, välähdykset menneisyydestä kietoutuvat nykyhetkeen, parisuhteeseen: ”Minä en sano että tuoli on/ nisäkäs tai matelija/ kun se synnyttää eläviä tuoleja,/ sekin punaruskealla kankaalla/ päällystetty jonka istuinlevy irtosi,/ isä uhkasi plinauttaa jos siinä keikkui,/ karkea, pakaroista kulunut ystävyys, sinun/ sanasikin ovat aina manttelissa –” (s.30)