Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Bruno

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Finlandia - palkintoehdokas.
Romaani Giordano Brunosta (1548-1600), palavasta etsijästä aristoteelisen ja kopernikaanisen maailman murroksessa. Giordano Bruno omaksui filosofiaansa piirteitä uudesta luonnontieteellisestä ajattelusta, sakeimmasta magiasta sekä antiikin ja varhaiskeskiajan rikkaasta uskonnollisesta perinnöstä. Mutta romaani on ennen kaikkea tarina Brunon sisäisestä maailmankatsomuksellisesta taistelusta, jossa rakkauden roihu ja sankarillinen hulluus ovat liittoutuneet yhteen ponnistelussa kohti maailmankaikkeuden keskustaa; aurinkoa, naisen rakkautta, Jumalan suudelmaa.
(Sanojen aika)
Romaani Giordano Brunosta, palavasta etsijästä aristoteelisen ja kopernikaanisen maailmanajan murroksessa

Giordano Bruno (1548–1600) edusti uuteen aikakauteen kivulla murtautuvan Euroopan intellektuellia, teologia ja filosofia, jonka uudenlainen Jumala-käsitys johti hänet lopulta inkvisition käsiin ja roviolle.
(takakansiteksti)

Aiheet ja teemat

Henkilöt, toimijat

Päähenkilöt

Konkreettiset tapahtumapaikat

Tarkka aika

Alkukieli

Tekstinäyte

Kun lopulta pääsin Milanoon uupuneena, nälkäisenä ja läkähdyksissäni, en osannut muuta kuin poukkoilla järjettömästi sinne tänne löytääkseni jonkun loukon, johon vetäytyä nukkumaan. Ja vettä satoi!
Kaksi dominikaaniveljeä kyyristeli minua vastaan kapealla kujalla ja minä juoksin tervehtimään näitä voidakseni kysyä tietä lähimpään majataloon.
»Tekö olette se Nolalainen? Minä olen kuullut teistä!» nuorempi munkki huusi veden lotinaan.
Kuusi vuotta aikaisemmin minut oli kutsuttu opettamaan muistitekniikkaa paavi Pius V:lle ja kardinaali Rebiballe. (Kaksi ikivanhaa äijää, jotka tätä taitoa tarvitsivatkin!) Kysymys ei edes vielä ollut siitä muistitekniikasta, jonka myöhemmin rakensin, vaan ainoastaan hiukan parannellusta dominikaanitraditiosta. Mutta maineeni tämän Rooman-matkan takia oli kiirinyt jopa Milanoon.
Mutta minä, minä olin itse ravannut tänne kuin tuhat ajokoiraa olisi läähättänyt kannoillani. Napolissa oli niskaani kasattu satakolmekymmentä syytettä. Minut olisi luultavasti nyljetty tai poltettu elävältä, jos olisin hetkeäkään kauemmin viipynyt omassa luostarissani.
Veljet lähtivät näyttämään minulle tietä. »Miksi olette täällä Milanossa, Jordanus?» kysyi Ignatus Brancatus, hiukan vanhempi näistä kahdesta siloposkesta.
»Siksi, että mies, joka todella rakastaa Jumalaa, ei sovi munkiksi», minä vastasin (ja niin minä vastaisin yhä edelleenkin). »Siksi, että todellinen Jumalan rakastaja häädetään ulos luostarista kuin rakkikoira!»
Veljet katsoivat minua hämmentyneinä. Heidän kokemattomat kasvonsa peittivät tämän hämmennyksen yhtä huonosti kuin ne peittivät ilmiselvän kiusaannuksen märistä vaatteista ja litisevistä kengistä.
»Satakolmekymmentä väärinkäsitystä! Satakolmekymmentä varoitusta ja syytettä! Ja minkälaisista asioista!» minä nauroin suureen ääneen, mutta en jatkanut juttua pitemmälle.
»Priorinne Marcus Langela on kuulemma leppeä mies», huomautti nuorempi.
Minä olin tullut San Domenico Maggioresta, Napolista. Siellä minä olin saanut nimeni ja oppini. Mitä minä olin tehnyt? Olin ollut muita terävämpi logiikassa ja teologiassa, loistavampi skolastisessa filosofiassa ja dialektiikassa, Tuomas Akvinolaisen nöyrin ihailija. Ja sitä paitsi olin ollut vain olemassa yhtä itseoikeutetusti kuin kuka tahansa Isä Auringon ja Äiti Maan poika.
Poikkesimme nyt puistokujalle ja kiirehdimme askeleita. Sade lorisi niskaamme nuokkuvista lehvistöistä aina kun tuuli niitä hiukan tönäisi. Sitten ylitimme mutavellinä kuohuvan kadun, ja pujottauduimme sisäpihalle. Ignatus avasi oven ja viittasi minua astumaan sisälle. Olimme tulleet umpipimeään, rasvanhajuiseen eteisaulaan. Vastassamme seisoi itse Minotaurus.
Tältä pöhötautiselta mieheltä vuokrasin itselleni huoneen ja kehotin poikia istumaan ja syömään seurassani.
Minä jäystin nälästä mykkänä jäähtynyttä lammasta ja Ignatus jaaritteli itsestäänselvyyksiä viitaten milloin Akvinolaiseen milloin Aristoteleeseen, aloitti Ptolemaioksesta ja sekoitti tämän Eukleideeseen. Hän halusi tehdä minuun älykkään vaikutuksen ja kertoi luultavasti kaiken, minkä luostarissa oli saanut jäämään päähänsä. Ei hajuakaan näkemyksistä, mikä on aivan tavanomaista munkkien keskuudessa ja sitä paitsi kaikissa näissä kaupungeissa, joissa espanjalaiset vallanpitäjät saavat porskuttaa mielin määrin, ja äly on yhtä kuin pedanttisuus ja oppineisuus pelkkää aristotelismia!
Mutta nuorempi tuijotti minua ahneesti ja keskeytti äkkiä puheen. »Mistä teitä sitten syytetään, Nolalainen», hän kysyi.
Miten pimeää, Giulia, tuossa ahtaassa huoneessa. Miten sinun kasvosi, kuin aurinko paistoivat minun sisälläni. Niin kuin aurinko sinä olit ympärilläni ja minä varjona sinun sisälläsi.
Hyvä, minä kerroin näille mistä olin saanut syytteet: olin kehottanut erästä noviisia lukemaan Pyhien isien elämän sijasta Tarinaa seitsemästä ilosta, koska tämä kirja oli huomattavasti hauskempi. Olin lukenut vessassa Erasmusta ja jäänyt kiinni, koska olin kätkenyt kirjan huolimattomasti. Olin heittänyt pyhimysten kuvat seinältäni ja jättänyt jäljelle krusifiksin, koska jokaisen munkin tulisikin niin tehdä. Olin sanonut jollekulle (Albertus Mazzalle), että Kain teki aivan oikein tappaessaan typerän veljensä, joka teurasteli turhanpäiten viattomia eläimiä, koska voi Jeesus, minähän tarkoitin jutun pelkäksi vitsiksi! Jos eläinten tappaminen on väärin, niin kai on kaksin verroin enemmän väärin tappaa veljensä! Ja nämä ääliöt opiskelevat logiikkaa!
Eräs noviisi löydettiin hukkuneena Tiberistä (niin, Albertus Mazza), ja kun minut nimettiin oikopäätä murhaajaksi, otin ja katosin luostarista. Lakkasin olemasta munkki, omasta määräyksestäni.
Runttasin pussiin viitan ja munkinpuvun, leipää ja vettä ja krusifiksin, josta luovuin kyllä myöhemmin, koska se painoi melkein enemmän kuin sinun kuvasi sydämessäni. Sitten lähdin ryntäämään pohjoista kohti, Genovaan, Torinoon, Savonaan, Venetsiaan. Ja nyt minä tarvitsin taas työtä.
Siispä viivyttelin vielä jonkin aikaa näiden kahden munkin seurassa. Halusin tietää, mahtoiko Milanosta löytyä herrasmiespiirejä, jotka haluaisivat opetusta muistitekniikassa tai astronomiassa. Tai lapsia, joille pitäisi opettaa kielioppia. »Minä tarvitsen työtä, ennen kuin lähden taas eteenpäin Alppien yli Geneveen», minä sanoin.
»Silloin teidän on viisainta pukea yllenne munkin vaatteet», sanoi Ignatus. »Uskokaa pois, sillä on merkitystä!»

Siksi, Giulia, minä aloitan tarinani juuri Milanosta ja tästä tietystä päivästä (joka oli toukokuun kuudestoista 1578), että minä silloin todella pukeuduin uudelleen munkinpukuun. Ja pukiessani sitä ylleni minä päätin luopua sinusta kokonaan. Minä olin jättänyt Napolin taakseni ja sinut myös. Minä olin matkalla eteenpäin, enkä varmasti enää palaisi takaisin. Minä päätin lopullisesti luopua sinusta. Ja siksi minä rakastuin sinuun hirvittävämmin! Minä olin täyttänyt juuri kolmekymmentä vuotta ja aloitin elämäni tällä tavoin toisen kerran munkkina, ahtaassa majatalossa, omasta määräyksestäni.
Sinun värisi ovat valkoinen ja musta, Giulia. Sinun hiuksesi ja kulmasi ovat hyvin mustat ja sinun leninkisi musta. Ja sinun ihosi hyvin valkoinen.
Ja puku, jonka minä puin nyt ylleni oli hyvin valkea ja viitta, jolla sen peitin oli mustaa mustempi. Ja taivaalla pilvet olivat hyvin mustat ja hyvin valkoiset kun ne rajussa tuulessa syöksyivät kaupungin tornien ylitse.
Sinun kulmasi ovat kaksi tyyntä kaarta, mutta niiden välissä on varjo niin kuin sinä tuntisit kaiken aikaa kipua. Ja sinun suusi on kaiken aikaa hymyssä kuin sinä et huomaisi kipua, et ymmärtäisi sitä. Sillä tavoin sinun kasvoillasi läikkyy yhtä aikaa valo ja pimeys, autuus ja kipu, etkä sinä voi olla täydellisen kaunis vaan täyttymättömän kaunis; loputtomasti, ikuisesti täyttyvän kaunis. Ehtymätön virta.
Sinun ruumiisi virtasi auringon valkeaa kultaa. Sitä paistoi sinun valkoisen ihosi lävitse. Sinun ohut, valkea ihosi oli minun ikkunani taivaaseen!
Mutta sinä et halunnut nähdä sitä roihua, jonka sinun aurinkosi oli minussa sytyttänyt, et niitä kyyneleitä, joita vuodatin. Et, miten Vulkanus jylisi minun sydämessäni ja Thetis virtasi minun silmistäni! Tulta ja vettä! Etkä sinä halunnut tietää, miten palava kaipaus nosti minua kohti taivaan portteja ja tapettu toivo veti minua alas helvetin oville. Sinä et rakastanut minua. Ja minä olin revetä kahtia, Giulia, minä oln kahden vastakohdan vanki ja karkotettu yhtä lailla taivaasta kuin helvetistä.
»Hinc metuunt cupiuntque, dolent gaudentque, nec auras respiciunt, clausae tenebris et carcere caeco...», minä ajattelin Vergiliusta, kun tuuli oli pyyhkäissyt pilvet kokonaan taivaalta ja aurinko kultasi märkiä kujia ja minä otin ensimmäisiä askeleitani uutena munkkina.
Minun oli luovuttava sinusta ja aloitettava toisenlainen elämä. Ja silti: tuli minun sielussani oli kaunis! Niin kaunis, että siitä oli väärin, julmaa, raukkamaista luopua!
Minä olin kolmekymmentävuotias ja minulla oli edessäni pitkä matka. Ensin Alppien yli Ranskaan ja sitten Geneveen. Ja eteenpäin. Ehkä minä silloin ajattelinkin kulkevani kaiken aikaa kohti aurinkoa, jonka olin sinussa nähnyt.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Nimi

Alanimeke

romaani

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

240

Kustantaja