Minä olen syyllinen

Kun herra Lwarence Todhunter kuuli lääkäriltään, että hänen aortassaan oli pullistuma, aneurysma, ja ettei hänen pitänyt odottaa elävänsä enempää kuin muutaman kuukauden, hänen ensimmäinen tunteensa oli ollut epäuskoisuus.
”No, miten vanhat olet?” kysyi tohtori nähdessään hänen epäuskonsa.
”Viidenkymmenenyhden”, sanoi herra Todhunter napittaen kiinni paitaansa luisen rintansa peitoksi.
”Juuri niin. Etkä koskaan ole ollut täysin kunnossa.”
”Viime vuosina”, myönsi herra Todhunter juhlallisesti, ”en, epäilemättä en.”
Tohtori heilutteli stetoskooppiaan. ”No, mitä muuta voit odottaa? Verenpaineesi on ollut vuosikausia liian korkea. Ellet olisi niin huolellisesti noudattanut minun määräyksiäni, olisit jo aikoja sitten kuollut.” Tohtori, joka oli vanha ystävä, puhui herra Todhunterin mielestä siivottoman välinpitämättömästi.
Hän päästi naurun, jonka tarkoitus oli kuulostaa kyynilliseltä mutta joka hänen omissa korvissaan tuntui pikemminkin typerän uhmailevalta kaakatukselta. ”Niin, mutta kun saa kuulla ettei elä enää kuin joitakin kuukausia… Tarkoitan, että se on tilanne, joka näyttää kuuluvan pikemminkin romantisoivan kertomakirjallisuuden kuin todellisen elämän piiriin.”