Pariisilainen palatsi

S. Livingston Locke tarkasteli huomattavan tyytyväisenä peilikuvaansa. Hänen kasvonsa olivat voimakkaat, hauskannäköiset ja huolitellut; silmien seudulla oli juuri sellainen ilme, joka näytti kuvastavan viisautta ja arvovaltaa. Kello oli kahdeksan eräänä huhtikuun aamuna, ja Locke, jota perheenpiirissä sanottiin Samiksi, kun taas liike- ja virkatoverien keskuudessa Livyksi, ajoi partaansa Neuillystä vuokraamansa talon viimeisen muodin mukaisessa kylpyhuoneessa. Aina siitä saakka kun hänen partansa oli alkanut vaatia päivittäistä huolenpitoa. hän oli nauttinut näistä aamuista Narkissos-keskusteluista oman kuvansa kanssa. Ne olivat kuin johtokunnan kokouksia, joissa esitettiin ja hyväksyttiin sen päivän toimintasuunnitelmat. Tänä aamuna oli suunnitelmien tekoa kuitenkin häirinnyt eräs uni – muuan hänen nukkuvassa sielussaan syntyvä kuvitelma, joka samalla kertaa oli ollut sekä imarteleva että häiritsevä. Imarteleva siksi, että siinä oli viitattu suurempaan ja parempaan tulevaisuuteen diplomaattipiireissä – häiritsevä siksi, että hän unessa oli täysin avuttomana joutunut todistamaan vaimonsa Eleanorin erittäin häikäilemätöntä uskottomuutta. Vaikka hän yrittikin keskittyä yksityiskohtaisesti muistelemaan vain unen imartelevaa puolta, hänen ponnistelunsa tuon tuostakin keskeytti tuon uskottoman ja pöyristyttävän toisen osan mieleen muistuminen.