Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Harmaja linna

Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Harmaja linna, komea maalaistalo joen toisella rannalla ja sitä vastapäätä toisella rannalla hieno kartano. Harmajassa linnassa jäykkä ja pidättyväinen isäntä, äiti ja tytär, molemmat pojat ovat kuolleet.

Kartanossa joviaali yläluokkainen herra, ylhäinen rouva, poika ja kaksi tytärtä. Kartanon herran ongelma on, että rahat ovat kuluneet hienoon elämään ja loputtomiin kutsuihin. Harmajassa linnassa rahat ovat tallessa ja elämä kitsasta ja yksitoikkoista.

Kartanon poika alkaa saatella Harmajan linnan tyttöä. Ainoastaan kartanon herra katselee sitä hyväksyen. Asiat mutkistuvat yhä pahemmin.

Juho Koskimaa (vuoteen 1918 Dahlström), (1891-1926) oli suomalainen kirjailija ja sanomalehtimies. Koskimaa toimi vapaana kirjailijana, joka kirjoitti sekä romaaneja että novelleja, samoin kuin kirjallisuusarvosteluja. Vuonna 1921 hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto.

(Tiberius kirjat, 2018)

Aiheet ja teemat

Henkilöt, toimijat

Tapahtumapaikat

Alkukieli

Tekstinäyte

Poika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on vallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis hymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät visusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain pakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän ei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa ei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan on jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi selittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on nuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön sininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu hänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin odottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan. "Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt sitten."

Mutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa. Hän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen, säännölliseen tahtiin.

Sillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen, Wegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa tytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä. Nuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän vanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea yksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole mitään tekemistä.

Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat. Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.

Elokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti ja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin huomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat. Vanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu. Mutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan uutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään toisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.

Takana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen silmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat katsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja uhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa välkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta ja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella joskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus ikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään pieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen. Iltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua ja tuoksuja.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

190

Kustantaja